keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Videoteokset voivat yllättää - näköjään!

Muissa asioissa liikkuessani Etelärannan suunnalla, astelin galleria Sculptoriin, tietämättä sen näyttelystä. Veistoksiahan yleensä. Ensin luulin remontin olevan käynnissä, kun lastulevyä pukkasi eteen heti ulko-ovelta. Melkoinen pulina kuitenkin sisältä mustasta ovireiästä kuului - onko sittenkin näyttelyn avajaiset? Sisään vaan!

Astuin hämärään tilaan. Hämyisän Ravintola Pidon nurkissa istui pari ihmistä kussakin pöydässä. Pääosa miehiä. Toinen heistä puhui - rakkaudesta. Toinen kuunteli. Pöytään voi istahtaa siirtämällä tuolin sen ääreen. Terapiassako oltiin? Olihan psykiatri Claes Andersson yksi juttelijoista. Joku piti etäänpänä luentoa. Heijastuksia seinille kaikki.

Oli vaikuttava kokemus. Kun tässä vihdoin ja viimein on vaivautunut katsastamaan myös videoteoksia, täytyy vähitellen muuttaa käsitystä niistä. Vai onko niin, että tarinan kerronta, ikään kuin pienoisnovellit, panottuvat niissä tätä nykyä. Joka tapauksessa - mm. äskettäin esillä olleet Hannaleena Heiskan "Ridestar" (2010) ja Salla Tykän "Airs Above the Ground" (2010) hevosaiheiset teokset sekä Sari Palosaaren näennäisen pysähtynyt "Protagonist" (2007) ja nyt tämä Markus Kåhren "Ravintola Pidot" (2010) - ovat melkolailla päivittäneet käsitykseni positiivisiksi videoteoksille. Niitähän häätyy käyvä kattelemassa!

maanantai 15. marraskuuta 2010

Kaksi ylitse muiden - Nina ja Marino

Ikkuna, tempera, Jouni Onnela, 2010

Nuo kaksi ovat kotimainen Nina Terno ja italialainen Marino Marini. Taisi olla vuosi 1978, kun taidekeskus Retretin sisäänkäynnissä havahduin lattialla seisovaan Nina Ternon (s. -35) Sirkushevoseen. Kaula kaarella, vahvat lihakset, mutta niin ohuet, herkät jalat - näky syöpyi mieleen. Muuta en juuri Retretistä muista. Myöhemmin, taisi olla 90-luvun alussa, kun hyväntekeväisyysgaalat olivat jälleen muodissa, eräässä tv-huutokaupassa tuon samaisen veistoksen huusi USA:n suurlähetystö. Ja itseasiassa hyvin halvalla! Ei saisi enää. Nina Ternon taiteen arvo on noussut roimasti hänen kuolemansa jälkeen vuodesta 2003.

Toinen samantapaisen sisusten liikkeen saanut tapahtuma oli varmaankin 10-15 vuotta sitten kirjakaupassa, kun selasin paksun paksua teosta italialaisen kuvanveistäjän Marino Marinin (1901-1980) veistoksista ja grafiikasta. Erityisesti värikkäät, mutta samalla pelkistetyllä ja elävällä piirrosviivalla tehdyt grafiikanlehdet kiehtoivat. Ihmis- ja hevoshahmoja luonnosmaisina. Hänen ratsastajaveistostensa eri versioiden pelkistys nousee primitiivisen kuvanveiston perinteestä. Marinon töissä viehtymykseni painottuu grafiikkaan, Ninan osalta toisin - veistoksiin. Molemmat ovat keskeisiä innoittajia yritykseeni opiskella nyt veistoa ja kuvan tekemistä. Pertti Kukkonen, vihreistä kuparibetonitöistä tunnettu kuvanveistäjä, jonka kanssa keskusteluista 90-luvun loppupuoliskolla antoi lopullisen sykäyksen ryhtyä opiskelemaan ja harrastamaan kuvanveistoa.

Nina Ternon veistoksissa toisella suunnalla ovat mm. eläinteemat, kuten kauniisti muotoillut - samalla sekä vahvat että herkät - hevos- ja ratsastajatyöt, ja toisaalla maailman ja elämän tuskaa ilmentävät teokset naiskuvineen ja kotkanpäisine seireeneineen. Hevoset ovat usein ryhdikkäitä, mutta niin jaloja, että voisivat pirstoutua - vaikka kestävää potkupatinoitua pronssia usemmiten ovat. Mutta löytyy kuolemaa ja kärsimystä myös hevosveistoksista, kuten laajasti muutoinkin hänen töissään. Nina Ternon veistosten muotoilu lähtee klassisesta kuvanveiston perinteestä, ja ovat sisällöllisesti kunkin katsojan tulkittavissa monin tavoin.

Nina Terno teki runsaasti myös mm. hiili- ja tussipiiroksia. Näkemissäni piiroksissa hevoset ovat jollain tapaa liian kauniita - tässä syystä mieltymykseni painottuu hänen veistoksiinsa. Ja kannattaa ehdottomasti katsasta hänen Haukka-ahon ajattelija Sotkamossa - mieshahmo ison hirven leukaparran alla. Siitäkin, massiivisuudesta huolimatta, aistii Ninan muotokielen herkkyyden ja keveyden. Veistos on omistettu äskettäin edesmenneelle Veikko Huoviselle, sotkamolaiselle Havukka-ahon ajattelijan kirjoittajalle.

Niinpä ... Tämän tarinan kirvoittivat Rolando ja Siv Pieraccinin, Suomessa asuva italialainen taidekirjallisuuden kustantajapariskunta. He lahjoittivat äskettäin Ateneumille keräämänsä laajan kokoelman italialaista grafiikkaa. Siitä koottu näyttely Viiva Italia! on parhaillaan Ateneumissa tammikuun puoleen väliin saakka. Ja mikä miellyttävintä, Marino Marinin grafiikka on pääosassa! Olipa hieno nähdä niitä aitoina. Kannattaa käydä, kun täällä päin liikkuu.

perjantai 29. lokakuuta 2010

Ammattitaito näkyy taiteessakin

Galleria Duetossa on esillä Inari Krohnin grafiikkaa, ja ainakin itselleni yllätyksenä isojakin akvarelleja, tarkkoja, hitaasti tehtyjä. Vesivärien käytöllä hän kertomansa mukaan haluaa välittää eteenpäin historiallisen maalaustavan perinnettä. Varman otteen ja vankan laadun aistii. Kauniit maisematkin ovat usein perusastelmaltaan symmetrisiä. Paikalla olleiden kesken syntyi keskustelu symmetrian kokemisesta. Symmetriset kasvot usein koetaan kauniiksi, kerrottiin.

Entä maisemassa? Ison akvarellin keskiön kolmion muotoinen vuori ja sen edessä oleva puu nähtiin myös mystisenä, jopa uhkaavana. Sekä grafiikassa että akvarelleissa oli teos tasaisesti puisesta talvimaisemasta, joka koetaneen hyvin eri tavalla. Itse tunnen lievää ahdistusta tämän "helikopterikuvan" ääressä. Ylhäältä näkee, eikä piiloon pääse, metsässäkään. Mielikuva helikopteria henkensä edestä hangessa pakenevien eläinten - hirvien, karhujen, susien - jahtaamisesta filmille, tai pataan, on vahva. Opetus kun on ollut, ettei metsäneläimiä saa häiritä. Nykyäänhän neuvotaan pitämään metsässä jopa meteliä "karhujen kartoittamiseksi", mikä kyllä tökkii pahasti toisenlaisen kasvatuksen saanutta.

Saman yläkuvateeman toisenlainen muunnos oli aikoinaan Taivalkoskella pohjoisessa kuvanveistäjän Teuvo Tuomivaaran ateljeessa. Pystyssä olevaan valkoiseen levyyn oli sijoitettu tasaisin välein pienehköjä pyöreäsivuisia teräväkärkisiä valkoisia kartioita, kuin lumisia kuusia. Ylhäältä tuleva levyn pintaa sivelevä voimakas valo loi niistä pitkät varjot. Tunnelma oli pohjoisen aapasuon tammikuisesta hetkestä kaamoksen taittuessa, auringon ensimmäisten säteiden hyväillessä valkosen lumen pintaa. Ja pieni mätäskin saa metrien varjon.

Konkari Teuvo Tuomivaara on mukana tällä viikolla avatussa Lapin taiteijaseuran juhlanäyttelyssä Kaapelitehtaan Puristamossa, Helsingissä. Kuten nuorempi rovaniemiläinen Henri Haglundkin, jonka yksityisnäyttelyssä Taidesalongissa näki nykytaitelijoiden vapautuneisuuden käyttää sekatekniikkaa. Pohjalla akvarellina tosiinsa märkänä sulautuneet värit, ja sitten peittävämmällä guassilla ja akryylillä päälle. Näin oletan. Voimakasväriset, usein korkeat, pleksin alle ripustetut työt saattoi nähdä abstrakteina tai viitteellisesti maisemaa tai tilaa hahmottuvina.

Hämmentävä ensivaikutelma, tietämättä taitelijaa, tuli astellessa Galleria Anhavaan isojen lähes mustavalkoisten taulujen keskelle. Mitä nämä ovat - valokuviako? Pianhan se selvisi - Nina Roos - yksi kansainvälisiä menestyjiämme, ja öljyväreja akryylilevyille. Arvoituksellisia, herkkiä kuvia sarjassa Shades, arkistenkin tilojen yksityiskohdista, tyynyjä, aidanrakoja, kylppärin remonttia kaipaavia nurkkia - tulkintana siis. Tämä näyttely vaatii keskittymistä ja tarkkaavaisuutta pienten vihjeiden näkemiseen.

Tämäkin kierros osoitti, että vahvan ammattitaidon voi töistä aistia. Laatu näkyy.

torstai 21. lokakuuta 2010

Ellen Thesleffin nousua odotellessa

Muutama viikko sitten huomasin kesän lopulla pidetyn Ellen Thesleff -symposium Ruovedellä. Sieltä oli lähtenyt kiertoon näyttely Nykytaiteilija Ellen Thesleffin maisemassa. Niinpä tikusta asiaa. Hyppäsin Ikaalisiin menevään bussiin ajatuksella katsastaa myös paikkakunnan kuulu kylpylä. Mitään ruuhkaa ei kylpylässä ollut. Ei haitannut. Syysilma oli kaunis käväistä parikin kertaa n. 7 km päässä kylpylästä järven lahden takana sijaitsevassa Ikaalisten keskustassa, ja sen idyllisessä Wanhassa kauppalassa. Pieni on paikkakunta, mutta merkittävä opiskelukeskus alueella. Ainakin soitinrakentamista, käsi- ja taideteollisuutta sekä kauppaa. Paluubussi olikin täynnä opiskelijoitaTampereelle saakka.

Pari galleriaakin Wanhassa kauppalassa oli, taiteilijoiden vuokraama näyttelytila kuvanveistäjän työtilan yhteydessä sekä kehystysliikkeeseen liittyvä. Näyttely Ellen Thesleff -symposiumin yhteydessä maalatuista töistä avattiin vanhassa kartanorakennuksessa, Rahkolassa. Paikalla kourallinen väkeä. Taisivat olla pääosa näyttelyn järjestäjiä, osa Tampereen taidemuseosta, ja outona lintuna JO. Maalaukset olivat enin osin saaresta, jossa E. T. aikoinaan asusteli ja maalasi, näin ymmärsin. Huomasin jälkeen päin, että joukossa olivat töineen helsinkiläinen Lotta Määttänen ja tamperelainen Tiina Lamminen, jotka löytyivät myös pohjoisen taidemaalarin Helena Junttilan kuratoiman nykytaiteen ArtAska 2010 taiteillijoista, alkusyksyllä Sodankylän Askan kylältä.

Mutta miksi E. T.? Olen huomannut, että toistuvasti lainaan kirjastosta Ellen Thesleffin ja toisen, Camille Pissarron, teoskirjoja. ET:n erityinen jotenkin poikkeava värimaailma, kuten unenomaiset sini-oranssiset maisemat, vetää puoleensa. Hiukkasen vanhemman CP:n väripaletti, pointilistinen kausi, ja erityisesti viimeisimmät hienot työt ylhäältä Pariisin bulevardeille, vievät aina kirjan lainausautomaattiin. Näin se on.

Koskahan Ellen Thesleff nousee maailman valloitukseen Helena Shjerfbeckin rinnalle? Odotellaan.

lauantai 9. lokakuuta 2010

Ja materiaaleja riittää!

Pitkästä aikaa on ollut aktiviteettiä käydä näyttelyissä. Nykytaiteessa tekniikat ja materiaalit ovat moninaisia. Tänään löin pääni Ikean valkoiseen pöytään galleria Muussa, johon Sari Palosaari on rakentanut Modular Mash-up -tilanäyttelynsä mm. noista pöydistä ja muista massatuotantokaluista. Sain Sarin kirjoittamista kokemuksista sen toisen, fyysisen, oikein konkreettisesti. Sitä eivät kyllä kaikkia saa - alle 180-senttiset, ainakaan ilman hyppyä.

Sarillakin oli videoita, kuten toisessa näyttelyssä Hannaleena Heiskalla luureista kuultavan musiikin taustoittamana. Toinen hänen videoistaan tietenkin erityisesti kiinnosti hevosteemallaan ja vei ajatukset moneen suuntaan. Tunneaistimusten lisäksi tekninen toteutus pohditutti jälkeen päin. Oliko hevonen opetettu makaamaan ja istumaan, vai oliko nukutettu ja siitä heräsi, vai oliko lepäily kyljellään tupsujalan ihan oma tapa? Ei horjunut kävellessään ulos kuvasta, siis ehkäpä ei nukutettu. Teos oli joka tapauksessa kokemus.

Kollaasejakin. Ensinnäkin oman taideseuran Unto Hakkaraisen mielikuvitusmaisemat. Kollaaseja seitsemän vuoden työstönä. Valokuvia luonnosta, niistä mustavalkotulostukset ja paloittelu silpuksi - ja niistä uusien maisemien rakentelu "valitse, poimi ja liimaa" -tekniikalla. Satoja. ehkäpä tuhansia yhteen työhön. Kyllä joillain kärsivällisyyttä riittää! Toisen, maailmantähden, Manolo Valdesin töissä Forsblomilla isot naiskuvat äskettäin olivat myös kolmiulottiesia kollaaseja lasin takana. Hienojahan ne, ja hintaakin oli. Taitaa tähti myydä Suomessa, kun näin pian oli taas töitä täällä päin.

Koskettavin oli luonnollisesti Virka-gallerian valokuva- ja videonäyttely Sodankylän elokuvajuhlilta. Juhlien alkuvuosien yksi tähti, ohjaaja Samuel Füller, esiintyi sattumoisin samaan aikaan näyttelyn kanssa tv:ssä Amerikkalainen ystävä-elokuvassa gangsterijohtajana. Ja huonosti kävi. Mutta ei Sodankylässä, jossa hän ihaili aivan erityisesti valoisia öitä ja - sillejä hotelliaamiaisella. Aivan ainutlaatuista, kuulemma. Ja sikari varmaan paloi! Taisipa videoilla vilahtaa juhlien äiti, serkkutyttö Marra, joka aikoinaan heitti idean juhlista kotikuntaansa Anssi Mäntärille ja vei idean eteenpäin toteutukseen Sodankylän kunnassa. Mänttäri muistaa mainita Marran merkityksen. Hyvä näin.

torstai 23. syyskuuta 2010

Katso Hevosta -näyttelystä

Laitoin maalauksiin kaksi akryylimaalausta Pitkä odotus ja Entrêe päättyneestä Kulttuurikahvila Voilàn näyttelystä. Valitettavasti digikamerani ei tuota taidoillani kovin hyvää kuvaa, vaan jotkut värit voimistuvat ja tulee kiiltoja. Näin erityisesti Entrèessa. Akryylimaalaukset ovat erittäin vaikeita kuvattavia, opasti ammattivalokuvaaja kertoessani kuvausvaikeudesta. Kamera saattaa poimia ja vahvistaa maalauskerroksia, jotka eivät ihmissilmin näy.

Nuo Katso hevosta -näyttelyn maalaukset olivat suht' suuria, kun olivat tehtyjä seinävitriinien mittojen mukaan. Täytyy jossain vaiheessa siveltää teemasta hieman pienempiä versioita. Näyttelystä tuli kaiken kaikkiaan hyvää palautetta ja yhteydenottoja, mikä luonnollisesti ilahduttaa.

torstai 12. elokuuta 2010

Näyttelyjä

Tulevia:

Taiteiden yö 26.8.2011
Taidekahvila, Näyttelijäntie 14, 00400 Helsinki

Tehtaan valot 22.8.-4.9.2011, avajaiset 21.8. klo 16-18
Studio Tapaus, Tapanila, Viertolantie 2-4, 00730 Helsinki

Haagan taideseuran juhlanäyttely 20.9.-2.10.2011
Kaapelitehdas, Puristamo, Tallberginkatu 1, 00180 Helsinki


Menneitä:

Pohjois-Haaga päivä 21.5. 2011
Pohjois- Haagan kirjasto ja Haagan taideseuran työtila Hatara

Katse hevosessa - veistoksia ja grafiikkaa 19.4.-15.5.2011
Galleria Punavuori
Merimiehenkatu 29
00150 Helsinki

Haagan taideseuran vuosinäyttely 19.2.-27.2.2011

Pohjois-Haagan yhteiskoulu, Pietari Hannikaisen tie 6, 00400 Helsinki
Avajaiset la 19.2.2011 klo 14-17
Näyttelyssä olen tällä kertaa mukana vain yhdellä akvarellilla.


Entrêe, akryyli paperille, 2010
(78x116)


Katso hevosta, veistoksia ja maalauksia 31.8.-18.9.2010
Kulttuurikahvila Voilá
Kanneltalo, Klaneettitie 5, 00420 Helsinki

Seuraavana on yksityisnäyttely Kanneltalon Kahvila Voilássa 31.8.- 18.9.2010. Kanneltalo on yksi Helsingin kaupungin kulttuurikeskuksista. Vitriineihin tulee kaksi pronssiveistosta ja viisi isokokoisa maalausta. Runoilija on sanonut: "Jokaisella meistä on oma hevosemme." Katso hevosta, katso itseäsi!

Taidekahvila pe 27.8.2010

Edellä mainittua ennen olen muutamalla työllä mukana Taiteiden yöhön liittyvässä Taidekahvilassa pe 27.8.10 klo 14-21 osoitteessa Pohjois-Haagan ostari, Työväenopisto, Näyttelijäntie 14. 2 krs. Taidekahvilan ohjelma alkaa jo klo 15 Keskuspuiston ammattiopiston opiskelijayhtyeen esityksellä Kansanlaulusta rockiin! Vetäjänä on opettaja Pauliina Kokkonen, monille tuttu laulaja ja muusikko. Päiväkahvilla kannattaa jo siis pyörähtää. Ja illalla sitten klo 19 pääesiintyjän KIDE Ensemblen (Saara Kähkönen viulu, Satu Ylönen sello, Annariina Kaartinen viulu ja piano) cafe-konserttiin nauttimaan Herkullisia makupaloja sävelklassikoista. Tuttua klassista ja kevyttä, ja tangoja tietty! Pieni runohetkiä tarjoaa Tuula Kilpinen Eila Heilalan runoista jaksolla 16.30-18. Lapsille omaa ohjelmaa: Lauletaan yhdessä! klo 14-15 (yli 3-v.) ja sitten Tehdään yhdessä! -taidetyöpaja klo 15-20 taideseuran jäsenten vetämänä. Kannattaa tulla! Haagan taideseura ja Työväenopisto toivottavat kaikki tervetulleiksi.

Pohjois-Haagan kirjasto 1.9.- 14.10.2010

Kirjaston pienessä vitriinissä akvarelleja ja ehkäpä jokin pieni veistoskin (jos tilaa on sopivasti).

Tarinaa näyttelyssä!

Sodankylän näyttely onnellisesti takana. Mukava kokemus, myös uusin tuttavuuksin. Monta tarinaa sai kuulla teosten äärellä. Hienoa oli se, että näitä tarinoita ja tuntemuksia syntyi. Jotakin vaikutusta siis.

Eräänä parhaimmista jo hyvinkin keski-iän ylittänyt kaveri, joka katsoi kolmea veistoskokonaisuuttani. Totesi esillä olevan hänen elämänsä, ekonomistisen. Sitten lähti pyörinensä. Mutta palasi hetken kuluttua. Tässä olen minä hevoseni kanssa (Quo Vadis ja Pukumies 1). Lainaa tulee, vaikkei pyydäkään, tyrkytetään, sijoittaa pitää, hyvin menee. Ja sitten se taloudellinen romahdus 90-luvun alussa. Kaikki meni. Ja tässä tulos: Häviäjät (Jäähyväisateria) ja menestyjät (Veni Vidi Vici!). "Myy nämä kaikki tarinoineen kunnalle. Ja ota yhteyttä siihen Virtaseen, toimittajaan. Se tekkee tästä kyllä jutun." Lähti jälleen, eikä enää palannut.

Toisen kanssa kierrettiin kaikki maalausten tunturit. Niitäpä olikin aika monen töissä. "Tunturit ovat ystäviäni. Tiiäkkö, mistä puolelta Saanaa tämä on maalattu. No sinähän tiiät, ko oot tekijä." Enpä kyllä tiennyt, kun sivellintä oli toinen taiteilija pidellyt. "Kumpise noista Oratunturin huipuista on korkiampi. No sinähän se tiiät, ko oot nyt tekijä." Katsottiin riihimaalaustani Siurunmaasta. Jaa, totesin, enpä taida tietää. Olivathan kahdella vedolla tulleet saman korkuisiksi. "Tämä se on, vasen." Ilmoitti ja kertoi lähtevänsä Helsinki City Marathonille. Neljätoista kertoi juoseensa viime vuonna. Eikä tiennyt vielä, tuleeko tänä vuona ennätystä. Huh, huh ja ikävuosia taisi olla hyvinkin eläkepäiviä osoittava määrä!

Nyt on sitten kiire valmistella seuraavia näyttelyjä elokuun loppuun mennessä. Täällä Helsingissä ovat.

lauantai 17. heinäkuuta 2010

Kuvataideryhmä Pilkkeen avausnäyttely Sodankylässä

Sain kutsun ja kunnian liittyä kymmenenneksi taiteilijaksi pohjoiseen Kuvataideryhmä Pilkkeeseen. Pilkkeen jäsenet joko asuvat Sodankylässä tai ovat muutoin sidoksissa sinne, kuten minä syntymäkuntaani. Ryhmän avausnäyttely on parhaillaan esillä 10.8. saakka elokuvajuhlilta tunnetun elokuvateatteri Lapinsuun naapurissa. Avajaisia entisen huonekkaluliikkeen tilassa vietettiin kuumenevassa ilmassa la 10.7.

Sodankylän keskustaraitti on hauska, niin amerikkalaisen pikkukaupungin oloinen, kuten Peter von Bagh on osuvasti sanonut. Matalia harjakattoisia tai lättänöitä puutaloja ja rapattujakin, uudempaa liikehuoneistolaatikkoa ja ruuhka-aikana raitti täynnä vastakkaisiin suuntiin eteneviä autoja. Illan aikaan mopopojat ja -tytöt ajavat edestaiaksin käyden kääntymässä kylän etelä- ja pohjoispään liikenneympyrässä varmaankin. Ja on siellä parit liikennevalotkin - tosin ydinkeskustan sivussa varsin hiljaisella kadulla parissa risteyksessä pois häiritsemästä pääraitin menoa. Ilahduttavaa on raitilla ja sen tuntumassa olevat kahvilat ja ravintolat. Oman valvontavuoroni näyttelyssä tein kolmen ensimmäisen päivän aikana. Läheinen Päivin kammari tuli kantapaikaksi sekä lounasaikaan että vuoron päätyttyä. Kammari tarjoaa hyvän ruuan lisäksi myös seiniä paikallisille taiteilijoille taulujen näytteille asettamiseen kuukauden ajaksi vuorollaan.

Totesin näyttelyn alkupäivinä, että raataajia oli mukavasti - ostajia vähemmän. Hyvä näinkin. Oli mukava jutella hyvin erilaisten ihmisten kanssa ja kyllähän siinä pakkasi menneiden aikojen muistelu nousevan ensisijaiseksi. Teemaan liittyviä teoksia oli ja olenhan minäkin tehnyt osittaisen paluun raitille tasan 40 vuoden jälkeen.

Merkittävää arviota myös töistäni sain. Serkkutyttö astui sisään, nojasi oven pieleen, katseli ja totesi: "Ei kyllä uskoisi sinun tekemiksi!" Voitko nyt parempaa arviota saada! Ja kyllä oli mukava viimeisen valvontapäivän päätteeksi nauttia todella herkullista, suoraan savustuslaatikosta pöytään nostettua lohta salaatin kera kriitikkoserkun perheen kanssa. Isäntä oli taikonut savustamokokoonpanon pihalle pienestä pallogrillistä ja savustuslaatikosta. Ja herkkua sai aikaan yksikertaisin rakennelmin ja taidolla!

torstai 20. toukokuuta 2010

Puun syitä ja salaisuuksia Fiskarsissa

Osallistuinpa kevätretkeen Fiskarsiin. Kaksi kehuttua näyttelyä oli kohteena. Puun syyt sisälsi sekä taidetta, muotoilua että käsityötä. Aaltoilevan vanerivadin prässäysprosessi muotteineen oli näytillä, samoin niin tutun taivutetun koivujalan vääntö mutkiinsa. Puusta voi tehdä paljon. Ja tuohesta, hekuvia tauluja ja ryijyjäkin. Tuohen pinta on todella kaunis molemmin puolin ja käsittelytavat moninaisia.

Salaisuuksia-näyttely sopi oikein hyvin vanhaan kolmikerroksiseen kuparipajaan. Salaisuuden tuntu koko talossa. Mitä alemmas meni sitä kylmempää helteelläkin oli. Outi Heiskanen lienee tunnetuin taiteilijoista. Hänen teoksensa liikkuvat varjot heijastuivat piene tilan seinille. Kukahan siinä ajoi ketäkin takaa, kun yhdessä taisi mennä ensin rotta, sitten ratsukko ja sen perässä kissa? Tarinoita sai myös löytää roikkuvista kansioista, salaisista. Molemmiss näyttelyissä kannattaa käydä. Niistä jäi hyvä mieli. Uusia ajatuksia ja ideoita syntyi.

Fiskars oli vielä hiljainen vaikka päivä oli todella kaunis. Vielä pyörähdimme Tammisaaressa rantaravintolassa lounaalla. Billnäsin viriävä uusi elämä uuden omistajan myötä keskustelutti läpi ajaessamme. Siellä pitkään toimineet pienyrittäjät tuntuvat vierastavan uuden suuromistajan kehittämisideoita. Billnäs-käsitteen käyttöoikeudesta lienee näkemyseroja myös. Saas nähdä miten alue kehittyy. Saako Fiskars vierelleen verevän ja laadukkaan kilpailija, tai yhteistyökumppanin?

maanantai 3. toukokuuta 2010

Miina sitten häädetty!

Tänään siis Miina sai lähteä Helsingin kaupungin Skatan tilalta. Häätö pantiin toimeen ja lukot vaihdettiin. "Minkä rikoksen minä olen tehnyt?", kysyy Miina sydän särkyneenä. Niinpä.

Ja kunhan Miinan aika jättää, Helsingin kaupunki pystyttää hänelle patsaan. Skatan tilalle tietenkin. Näinhän se menee.


Alla blogikirjoitukseni kesältä 2009:

Taidetta ja kyyttöjä - vai vammaistaidetta?
Keskiviikko 22.7.2009 klo 21:51 - JO


Miina Äkijyrkkä oli sunnuntainen vieras Tv1:n Mark Levengoodin keskusteluohjelmassa. Miinan lehmät ja vasikat ovat edenneet jo myös Marimekon desing-kankaisiin. Suuria peltilehmiä ja sonneja liikkuu näytteillä laajasti. Miinan mukaan vasikka on ydin hänen kiintymyksessään lehmiin ja erityisesti suomalaisiin alkuperäiskarjoihin. Hänen navettansa kyytöt - tällä kertaa Helsingin kaupungilta vuokratulla Skatan tilalla - toimivat myös tärkeänä geeniperimän siirtäjinä.

Mutta vaikeuksia on kasaantunut. Häätö tilalta on jo pitkään muhinut tuomioistuimissa Helsingin kaupungin hakemana. Toistuvia ovat olleet Miinan törmäykset viranomaisten ja lähiympäristön kanssa. Milloin syytetään puiden kaadosta tilalta, milloin huonosta eläintenpidosta, milloin viranomaisten vastustamisesta - naapurit ja tilan läpi kulkevat taitavat myös tehtailla valituksia.

Kävin Skatan tilalla katsastamassa kyytöt, kun navetta oli avattu suurelle yleisölle sateisen synkkänä myöhäissyksyn päivänä 2008. Vuosien saatossa olin televisio- ja lehtikuvista ihmetelleyt lehmien siisteyttä. Ja tämä vahvistui itse paikan päällä nähtynä. Koko navetta oli siisti, karja puhdasta, rauhallista ja hyvinvoivan oloista. Niiden suuri määrä yllätti, osalla juuri syntynyt vasikka vierellään utareruokinnassa. Tallissa nuokkui pilttuissaan myös neljä hevosta. Eivät tuntuneet olevan moksiskaan vieraasta väestä.

Levengoodille Miina Äkkjyrkkä kertoi hänelle vastikään diagnoisoidun aspergerin syndrooman. Lähes kuusikymppisenä hänet siis todetaan "kärsivän" fiksoitumisesta yhteen asiaan ja kokevan tunnetason vaikeuksia kanssaihmsiin. Vuosikymmenten erityisopetuskokemuksella voi todeta, että monet vaikeudet saavat selitystä myös tämän tekijän kautta taitelijapersonaallisuuden osana. Miina kertoi lapsuutensa olleen varsin kovaa. Vasikat ja lehmät vetivät puoleensa - eläimen rakkaus on pyyteetöntä. Rankat kokemukset ja kiintymys nautoihin kuitenkin kasvattivat taiteeseen meidän kaikkien onneksi. Kunhan vielä jaksettaisiin nähdä taitelijapersoonallisuuden erityisyys ja kohdata se joustavasti. Kompromisseihin Miinakin mitä ilmeisemmin joutuu joka tapauksessa ehdottomuudessaan taipumaan.

Mutta - jos Miina Loiva (nyk. Äkkijyrkkä) olisi nyt nuori, tulisiko hänestä suuri taitelija? Hänelle diagnosoitaisiin varhain aspergerin syndrooma, vammaisuus. Erityisopetus ja muut toimet astuisivat muokkaamaan kasvun kuviota. Tappaisiko se taitelijan synnyn? Luokiteltaisiinko Miinan vasikat "vammaistaiteeksi"? Harras toive on, ettei, vaikka riski on kyllä suuri. Halu luokitella koko ihminen ja hänen työnsä yhden tekijän perusteella on edelleen vahvaa. Uskon, että Miina Loivan kutsumus tänäänkin olisi niin vahva, että luomansa taide nousisi keskiverron yläpuolelle "diagnoosista" huolimatta. Varhainen diagnoisointi tuo monille helpotusta ja mahdollisuuden kehittyä. Mutta jotenkin hiki nousee pintaa ajatuksesta, että lahjakkuuksia menetetään leimattuina luokittelun laatikoihin.

Nyt täytyy haluta Miinan loppuvuosikymmeniin edelleen luovuutta ja kykyä selviytyä. Ja meiltä muilta, erityisesti viranomaisilta, ymmärtämystä vielä nyt, kun se voidaan kohdistaa suoraan henkilöön. Ja kyytöille myös tulevaisuutta, kun hoitajansa voimat alkavat vääjämättä vuosien saatossa huveta. Nähdyn usean kymmenen nautamäärän ja muiden elikoiden hoitaminen on raskasta työtä ja vielä taiteen teon ohessa. Vai kumminpäinköhän se menee?

sunnuntai 2. toukokuuta 2010

Pitskun kulttuurikirkko

Viikko sitten maanantaina huomasin Jorma Uotisen suosikkilaulujensa konsertin Pitskun kulttuurikirkossa Pitäjänmäellä. Se antoi hyvän syyn kiirehtiä tutustumaan paikkaan. Olin sitä monta kertaa jo yritellyt. JU lauloi osin jo Savoy-konsertista tutuksi tulleita lauluja.

Vanha aikoinaan talkoilla pystytetty pieni jyrkkäharjainen kirkkorakennus on saanut eri vaiheiden jälkeen asukkaat ja nykyisen elämän kulttuurin kehtona. Pyhättönä, hoito- ja tutkimuslaitoksena, lastenkotina, kiuastehtaana, veneveistämönä - monen toiminnon kattona ollut ennen purkupäätöstä, kunnes neljä säilyttäjäaktivistiperhettä ostivat rakennukset kaupungilta. Ja heiltä kirkkorakennuksen perhe Ilari Nummi ja Päivi Järvinen. He asuttavat ja ylläpitävät kulttuurikirkkoa. Konserttejakin on ollut lyhyessä ajassa jo yli kaksisataa.

Hyvin sopi ehkä noin 70-80 henkilöä pieneen saliin. Kahvit juotiin viereisessä tilassa. Jo varsin iäkäs kirjailija Lassi Nummi, Ilarin isä, oli myös paikalla. Hieno nähdä häntä vilauksella. Muistan aina muutaman vuoden takaa hänen tulkintansa omasta runostaan televisioituna. Runoa en muista, mutta tulkinnan kyllä. Siinä oli samaa hiljaista, rauhallista voimaa, sitä mitä joskus on voinut kokea vanhoista otoksista runoilijoiden omien runojensa esittäjinä. Eeva Kilpi oli taannoin jopa tuohduksissaan, kun oli kuullut ja nahnyt oman runonsa ylitsevuotavasti elehdityn esityksen. Niitäkin kuulee, ja sitten nykyisin varsin yleistä "vain lukemista". Näitä kumpaakaan ei ollut Lassi Nummen tulkinta.

Pitskun kirkkoon menen uudestaan mielelläni. Täytyy tarkkailla ohjelmistoa. Taidettakin näytti olevan seinillä. Liekö vaihtuvaa?

perjantai 16. huhtikuuta 2010

Johanna Förstin juhlaa Bond-konsertissa

Huomasin Bond-elokuvamusiikin konsertin Savoyssa. Siellä siis keskiviikkoiltana. Metropolia-ammattikorkeakoulun suuri opiskelijaorkesteri Tampereelta lainatun Petri Juutilaisen johdolla veteli Bond-sävelmiä. Laulusolisteja oli neljä, kolme opiskelijaa sekä vaikuttava Johanna Försti. "Mystinen nainen Pohjanmaalta" omien sanojensa mukaan.

Solistit muutoinkin olivat hyviä. Yhden osalta kuitenkin joko jännitys, äänen sopimattomuus tai tulkintaongelma mm. Goldfingerissä tuotti pettymyksen. Olisipa räiskyvä ja vahvasti tulkitseva Johanna Försti esittänyt Kultasomen. Hänen soul-taustallaan olisi kyllä haastettu jopa alkuperäinen Shirley Bassey. Uskon niin. Tanssii tähtien kanssa -orkesterin näkymättömänä mutta kuuluvana laulusolistina Johanna F. kiinnitti jo huomioita ammattitaidollaan ja erityisen hienoilla lattaritulkinnoillaan.

Vierustoverini oli varsinainen Bond-tuntija sekä musiikin että filmien osalta. Taputti kaikki Bond-filmit, yli 20, nähneissä juontajan sitä kysyessä. Minulla katselu on jäänyt siihen, kun Sean Connery ja Roger Moore jättivät roolinsa muille. Mukava konsertti.

Toivottavasti joskus vielä onnistuu pääsy Peter von Baghin juontamaan kaupunginorkesterin elokuvamusiikin konserttiin. Pari kertaa olen tainnut jo missata Finlandia-talon tältä osin liian myöhäisen havahtumisen takia.

maanantai 12. huhtikuuta 2010

Akryylillä uutta

Kuvataiteen tekniikkoihin tutustuminen jatkuu. Tällä kertaa viikonvaidekurssilla akryylimaalauksen perusteisiin lähellä Näyttelijäntien ostarilla työväenopiston tiloissa. Hiukan jo akvarellia harjoitelleena lähdin kokeilemaan aluksi "märkää-märälle" -tekniikkaa. Liimapohjainen akryylimaali levisi hyvin veden mukana. Sitten kokeilin akryylimaalia massamaisena veitsellä työstäen paperille ja kovalevylle. Värit otin joko suoraan tuubista tai mikropallo"tomulla" vahvistettuna, jolloin vahvempaa kolmiulotteinen profiili maalaukseen on mahdollinen. Totesin omalta osaltani, että akvarelli sopii märkätyöstentelyyn. Akryylillä sen sijaan voin tehdä piirrosmaisia töitä. Veitsen käyttöön ihastuin. Tuottaahan se elävää viivaa ja pintaa.

Akvarellimaisella märkätekniikalla tein syyshyhmäisen maiseman. Veitsellä taas hevosia ja Hesarin kuukausiliitteen kuvasta "luonnemuotokuvan" räiskyvästä Miina Äkkijyrkästä keltaisine turkkeineen ja liuhuvine hiuskuontaloineen. Ehkä en kuitenkaan lähetä Miinalle. Myös kollaasin tekoa kokeilimme varastamalla pohjaksi lehtikuvan värit maalauspinnalle levitettyyn pastaan. Osa onnistui tässä varsin hyvin, minä en. Ehkä laitoin liian säästeliään pastakerroksen, johon kuvan värit eivät imeytyneet riittävästi. Pasta kun piti lainata, unohdin ostaa omaa.

Hieman tuo akryylimaali materiaalina edelleen vieroksuttaa. Liekö kyseessä sen historiattomuus, liima-/muovimaisuus, amerikkalaisuus - no joka tapauksessa jokin tunnetason lievä poistyöntävyys. Mutta hyvin monelaisiin tekniikoihin akryyli taipuu. Ja hienoihin töihin taitelijan taidosta riippuen. Sain sen. mitä hain. Tekniikan isoihin piirrosmaisiin töihin. Eiköhän heppoja pian synny. Nyt vain kovalevykauppaan.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Voilá! Jorma Uotinen

Savoy-teatterissa tänään Jorma Uotisen ja yhteyeen chanson-illassa. Tilaisuus oli kahdessa osassa, mutta ilman väliaikaa. Yhtyeen - piano, harmonikka ja sello - instrumentaaliesitys teki jakavan hetken, jona aikana JU ehti riisua toisen jalkansa paljaaksi, ylhäältä alhaalle.

JU on kehittänyt laulutekniikan, jossa äänenmuodostus tulee varsin alhaalta ja suurehkon suuontelon kautta. Ääni on matala, pehmeä ja vibraatto nopeahko. Onhan hän ensiintyjänä persoona, johon luonnollisesti asettuu kaikki se kuuntelijan tuntema tekeminen ja meneminen, mikä julksuudessa on ollut. Vajaan puolentosita tunnin esityksen alkuosa oli pääosin tunnettuja klassikkoja kieromatkaan Berliinin ja Rooman kautta Pariisiin sidottuna. Ehkä lievää hermostuneisuutta ja jäykkyyttä alussa. JU ei ollut aivan oma itsensä. Toinen osa, Seinen öisen ranta-alueen rosoisen elämän syövereihin tunnelmoituna sekä fyysisesti että musiikillisesti, oli tiiviimpi kokonaisuus ja tuntui Uotiselle sopivammalta. Tunnelma olikin jo vahva ja Jorma Uotisen persoonan moniulotteisuus nousi esille. Lauluja hän esitti ranskan lisäksi, saksaksi, englanniksi ja suomeksi.

Sellistiä myös seurasin. Miten ne sävelet tulevatkaan puhtaana, kun ei ole pianon koskettimia, ei hanurin näppäimiä, ei edes kitaran kaulan poikkirautoja - on vain suora kaula kielten alla. Ja puhtaana pitäisi äänten tulla. Ja niin ne ammattilaisilla tulevat. Harjoittelu automaation asteelle on ollut varmaan kovaa.

PS. Ja tietenkin sattui päällekkäin "salarakkaan" Marjo Leinosen Kanneltalon ilmaisen klubi-illan esiintymisen kanssa. Joku toinen kerta taas uusi yritys kohtaamkseen.

Tapiolaa Tapiolassa - siis Emmassa

Eilen illalla pyörähdin Emmassa, Espoon modernintaiteen museossa. Tapiolassa on ja Tapiola oli esittelemässä taidettaan, Marjatta. Ei kertonut olevansa kotonaan Power Point -diojen ääressä. Vaudilla meni läpi vuosikymmenten maalauskavalkadin. Väriä, viivaa - ihmisiä, hevosia, härkiä, nautoja, kentaureja. Ja pääkalloja, joita hänellä on kuulemma merkittävä kokoelma. Kokoa ja näköä tauluissa on. Metrejä suuntaan jos toiseenkin. Sommittelulle hän kertoi antavansa piutpaut. Ei mieti koskaan sitä. Aloittaa vain maalaamisen.

Ensin hän kuitenkin valmistaa maalauspohjan huolella ja ajan kanssa. Kankaalle, jos oikein ymmärsin, vanhojen mestarien lailla, monikerroksiseksi, imeväksi, hyväksi öljylle ja temeperalle. Sekatekniikassaan hän maalaa temperalla herkimmät kodat öljyn päälle. Munia ja liivatetta kuluu.

Ja olihan mukana tietenkin niitä tutun oloisia mieskroppia. Jouko Turkan näköisiä. Viimeisimmät kasvokuvat tästä mallista olivat ainakin pieniä säikäyttäviä. Tulisen punaisia irvistyksiä hehkuvin silmin. Avioeron aikoihin maalattuja. Taitelija kertoi pelänneensä itsekin ateljeessaan, kun raivoavia isokokoisia naamoja olivat seinät täynnä.

Mukava pieni tilaisuus, lyhyt ja huumorilla höystetty. Parempi olisi tietenkin aitojen teosten äärellä, kuten taitelija totesi.

Ja sitten se Emmassa pysyvästi esilla oleva Saastamoisen säätiön kokoelma. Se on hieno. kannattaa mennä tekemään katsaus suomalaisen taiteen merkkitekijöihin. Ajan kanssa ja usemman kerran.

torstai 18. maaliskuuta 2010

Lyyristä ja dramaattista diagonaalia

Olipa hienoa saada syventävää tietoa ja harjoitusta viikonvaihteen akvarellikurssilla. Marjukka Paunila on, vahvan taidemaalarin ammattitaidon lisäksi, todellinen pedagogi. Analysoi ja perustelee, miksi tehdään ja mitä siitä seuraa. Sommittelu, väririnnastukset, vesieritys ja kaikki muu tuli esille kansantajuisesti, mutta vankalta teoria- ja kokemuspohjalta. Ja ne pienet käytöön niksit! Heti sunnuntai-iltana saatoin tarttua aikoinaan ostamaani hänen kokoamaansa akvarellimaalauksen kirjaan. Se oli silloin täysin tietämättömälle liian vaikea - eipä ollut enää. Tosin jotkin kohdat, kuten eri värien hienoudet ja niiden erilaiset ominaisuudet ovat edelleen tällaiselle aloittelevalle harrastelijalle turhan pitkälle menevää tietoa. Mutta ei tietenkään taitajille.

Helposti ymmärrettävän esityksen lisäksi Marjukan puheessa vilahteli siellä täällä käsitteitä, jotka vain kiihottivat lisätiedon hankintaan. Lyyrinen vai dramaattinen diagonaaliko, kolmiokuvion esiintymisen vaikutus - ei kun kirjastoon ja Kandinskyn kimppuun! Onkohan osoite oikein? Ja sitten taas tämän syrjähypyn jälkeen jatkamaan Sari Palosaaren ohjauksessa. Ne ovat hienoja kehittäviä hetkiä - pari kertaa enää tänä keväänä.

torstai 11. maaliskuuta 2010

Tiihosen runoilta

Käväisin tänään Kanneltalon Kahvio Voilássa musiikilla höystetyssä runoillassa. Ilpo Tiihosen runoja luki runoilija itse ja musiikillisia taustoja maalailivat Merja Ikkelä ja Sara Puljula. Ensimmmäinen tunnetusti harmonikalla ja jälkimmäinen uusi tuttavuus kontrabassolla. Tuo nimi, Sara Puljula, vie mielikuvat Lappiin, saraan suolla ja Konelopuljuun - korkeaan kumpareeseen lähellä syntymäkylää. Myös sukunimi Pulju esiintyy siellä päin. Miellyttävä ilta ja sopivan mittainen. Noin tunti.

Tiihosen törmäsin viimeksi muutama viikko sitten punavuorelaisen hammaslääkärin odotushuoneessa. Tiihosen signeeraama ja tervehdyksen hammaslääkärille välittävä runokirja odoteli lukijaansa matalalla pöydällä. Monet hänen runonsa ovat kyllä varsin riemastuttavia ja mukavalla tavalla tutusti riimitettyjä. Harvinaista nykyään. Lähikirjastosta yritin tuon jälkeen löytää Tiihosen runokirjoja. Eipä ollut saatavilla.

Poetrion tarjoaman runoillan avausspiikkauksessa Kanneltalon johtaja mainitsi yleisössä olevan poikkeavan runsaasti miehiä. Taisi riimitys vetää. Torstain vapaapääsyiset klubi-illat jatkuvat Kanneltalossa. Seuraavaksi täytyy painella lauluäänellisesti salarakaan Marjo Leinosen räävittömän viehättävää blueslaulantaa kuulemaan.

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Veni Vidi Vici

Ohessa kuva yhdestä Haagan taideseuran vuosinäyttelyssä helmikuun hiihtolomaviikolla olleista töistäni. Pronssivalu ehti juuri ja juuri näyttelyyn. Muotoilun valajalle olin tehnyt suoraan kipsiin.

torstai 4. maaliskuuta 2010

Aloitusta

Rakentelenpa tästä omaa uutta foorumia. Kuvataiteen, lähinnä kuvanveiston, harrastajana on luonnollisesti halu tuoda esille myös näytteitä töistäni. Jos vaikka joku kiinnostuisi. Pari viikkoa sitten sain pronssivalusta muotoiluja, jotka olivat jo tuon hiihtolomaviikon esillä Helsingissä Haagan taideseuran vuosinäyttelyssä. Laittelen kuvia, kunhan saan värkättyä tämän sivustopohjan.