Aina se on viime tippaa. Miksi aina? Jälleen kerran sunnuntaina viikko sitten kiireesti kierrokselle, kuin viimeistä päivää päättyviin näyttelyihin. Kiinostaviin sellaisiin.
Hitaan, rauhallisen tekemisen ilmiasu rauhoitti mieltä. Yhden, jo hieman aiemmnin nähdyn, näyttelyn nimikin oli Slow. Useamman kokeneen tekijän yhteisnäyttely, josta palautui mieleen Harri-Kauhanen-Kujasalo & kumppanit -porukan vakaa ja vahva teoksin esiintyminen vuosien takaa. Nyt samassa tilassa Pertti Kukkosen kupari- ja väribetoniveistosten sileäksi hiotut, uskomattoman hienosti värittyneet pinnat, ihastuttivat ja ihmetyttivät. Kuinka betoni voikaan olla vivahteikasta, jäkäläisen värikylläistä hänen vanhemmissa töissään ja kirkkaana hohkaavaa uusissa. Lienee pursotinkin ollut käytössä pinnan luomiseen. Vaikka työt ovat raskasta betonia, tuntuma on kuitenkin kevyt.
Minna Sjöholm oli taas napsinut kuvia Helsingistä mm. ratikan ikkunoiden läpi ja maalannut niitä. Siltä maalaukset näyttivätkin. Hämärän kaupungin kuvia hyvin runsain harmaasävyin. Epätarkkuudessaan tarkkaan ja hitaasti tehdyn oloisia. Melkein voisi nähdä valokuviksi. Jotenkin viehättäviä kuitenkin.
Hienostunutta grafiikkaa oli esillä Elina Luukasen näyttelyssä. Töölöläistä kaupunkimiljöötä, portaikkoja, ikkunoita, saleja .... Rauhallisia, ruskean ja sinisen sävyin tehtyjä. Ehkä kahden laatan väritekniikalla. Sattumoisin sain juuri hänen äitinsä, Lea Ignantiuksen, grafiikkaa esittelevän kirjan selailtavaksi. LI:n värigrafiikalla tummin sävyin vedostetut luontokuvat huokuvat syvää hiljaisuutta. Hän käytti myös hyvin poikkeusellisesti yhdenlaatan väritekniikkaa. Samalle laatalle levitettään useampia värejä eri syövytystasoille käyttäen hyväksi eri värien viskositeettia, öljypitoisuutta. Värejä päällekkäin telattaessa eri viskositeetin omaavat värit hylkivät toisiaan. Öljypitoisemmat värit telataan pintaan ja pehmeällä telalla paksummat värit ohi syvemmille syövytystasoille. Jotenkin näin. Mielenkiintoinen ja haastavakin tekniikka.
Niin ja Juhani Harrin töitä on taas esillä Emmassa. Sinne.
Taide- ja kulttuuririntamalla koettua. Esimerkkejä omista tuotoksistani kuvanveistossa, taidegrafiikassa ja -maalauksessa sekä tietoa näyttelyistä. Jouni Onnela
maanantai 21. marraskuuta 2011
lauantai 5. marraskuuta 2011
WeeGeessä ja muualla
Ohi kulkiessa astuin sisään valokuvanäyttelyyn Punavuoressa. Kannatti. Aistikkaita henkilöpotretteja kehitysvammaisten parissa tehdystä valokuvaprojektista. Vaikuttavia henkilötutkielmia heistä. Hyvässä valokuvassa on voimaa.
Espoon WeeGeessä piti myös pyörähtää. Sari Palosaaren installaatio Colonnade haastaa, käsitteellisellä tasolla. Pelkistettyjä pyöreitä teräslevypilareita, suurten ikkunoiden takaa niihin valoisana aikana heijastuva luonto. Täydentäjänä peräseinällä videoteos. Mitenkähän tila koetaan? Itse koin vuoropuheluna - kovan, teknologian tuottaman kliinisen ympäristön läsnäolo lähellä sitä toista - ei standardia, pehmeyttä, luontoa. Ja ihan totta, videota aikani seurattuani tuli tunnelmapalautuma Jacques Tatiin, tosin minulla nousevaa futurismia humoristisesti kommentoivaan elokuvaan Enoni on toista maata 50-luvulta. Äskettäin kun taas näytettiin tv:ssä. Hämmästys oli suuri, kun kuulin taiteilijalta itseltään hänen taivuttaneen ja niitanneen teräslevyistä ne huoneenkorkuiset pilarit! Melkoiset vehkeet on täytynyt olla, itsekehittellyt kuulemma.
Yläkerran Anitra Lucanderin teokset avasivat toisenlaisen maailman. Tasapainoisesti värikylläisiä töitä. Monet liikkuivat abstraktin ja esittävän välimaastossa. Maisema, kylä, kaupunki - usein viitteellisesti näkyvänä. Näyttely toi esiin taitelijan historialliset tyylilliset kerrostumat.
Hienoja näyttelyjä, kertakaikkiaan!
Espoon WeeGeessä piti myös pyörähtää. Sari Palosaaren installaatio Colonnade haastaa, käsitteellisellä tasolla. Pelkistettyjä pyöreitä teräslevypilareita, suurten ikkunoiden takaa niihin valoisana aikana heijastuva luonto. Täydentäjänä peräseinällä videoteos. Mitenkähän tila koetaan? Itse koin vuoropuheluna - kovan, teknologian tuottaman kliinisen ympäristön läsnäolo lähellä sitä toista - ei standardia, pehmeyttä, luontoa. Ja ihan totta, videota aikani seurattuani tuli tunnelmapalautuma Jacques Tatiin, tosin minulla nousevaa futurismia humoristisesti kommentoivaan elokuvaan Enoni on toista maata 50-luvulta. Äskettäin kun taas näytettiin tv:ssä. Hämmästys oli suuri, kun kuulin taiteilijalta itseltään hänen taivuttaneen ja niitanneen teräslevyistä ne huoneenkorkuiset pilarit! Melkoiset vehkeet on täytynyt olla, itsekehittellyt kuulemma.
Yläkerran Anitra Lucanderin teokset avasivat toisenlaisen maailman. Tasapainoisesti värikylläisiä töitä. Monet liikkuivat abstraktin ja esittävän välimaastossa. Maisema, kylä, kaupunki - usein viitteellisesti näkyvänä. Näyttely toi esiin taitelijan historialliset tyylilliset kerrostumat.
Hienoja näyttelyjä, kertakaikkiaan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)