Muissa asioissa liikkuessani Etelärannan suunnalla, astelin galleria Sculptoriin, tietämättä sen näyttelystä. Veistoksiahan yleensä. Ensin luulin remontin olevan käynnissä, kun lastulevyä pukkasi eteen heti ulko-ovelta. Melkoinen pulina kuitenkin sisältä mustasta ovireiästä kuului - onko sittenkin näyttelyn avajaiset? Sisään vaan!
Astuin hämärään tilaan. Hämyisän Ravintola Pidon nurkissa istui pari ihmistä kussakin pöydässä. Pääosa miehiä. Toinen heistä puhui - rakkaudesta. Toinen kuunteli. Pöytään voi istahtaa siirtämällä tuolin sen ääreen. Terapiassako oltiin? Olihan psykiatri Claes Andersson yksi juttelijoista. Joku piti etäänpänä luentoa. Heijastuksia seinille kaikki.
Oli vaikuttava kokemus. Kun tässä vihdoin ja viimein on vaivautunut katsastamaan myös videoteoksia, täytyy vähitellen muuttaa käsitystä niistä. Vai onko niin, että tarinan kerronta, ikään kuin pienoisnovellit, panottuvat niissä tätä nykyä. Joka tapauksessa - mm. äskettäin esillä olleet Hannaleena Heiskan "Ridestar" (2010) ja Salla Tykän "Airs Above the Ground" (2010) hevosaiheiset teokset sekä Sari Palosaaren näennäisen pysähtynyt "Protagonist" (2007) ja nyt tämä Markus Kåhren "Ravintola Pidot" (2010) - ovat melkolailla päivittäneet käsitykseni positiivisiksi videoteoksille. Niitähän häätyy käyvä kattelemassa!