Osallistuinpa kevätretkeen Fiskarsiin. Kaksi kehuttua näyttelyä oli kohteena. Puun syyt sisälsi sekä taidetta, muotoilua että käsityötä. Aaltoilevan vanerivadin prässäysprosessi muotteineen oli näytillä, samoin niin tutun taivutetun koivujalan vääntö mutkiinsa. Puusta voi tehdä paljon. Ja tuohesta, hekuvia tauluja ja ryijyjäkin. Tuohen pinta on todella kaunis molemmin puolin ja käsittelytavat moninaisia.
Salaisuuksia-näyttely sopi oikein hyvin vanhaan kolmikerroksiseen kuparipajaan. Salaisuuden tuntu koko talossa. Mitä alemmas meni sitä kylmempää helteelläkin oli. Outi Heiskanen lienee tunnetuin taiteilijoista. Hänen teoksensa liikkuvat varjot heijastuivat piene tilan seinille. Kukahan siinä ajoi ketäkin takaa, kun yhdessä taisi mennä ensin rotta, sitten ratsukko ja sen perässä kissa? Tarinoita sai myös löytää roikkuvista kansioista, salaisista. Molemmiss näyttelyissä kannattaa käydä. Niistä jäi hyvä mieli. Uusia ajatuksia ja ideoita syntyi.
Fiskars oli vielä hiljainen vaikka päivä oli todella kaunis. Vielä pyörähdimme Tammisaaressa rantaravintolassa lounaalla. Billnäsin viriävä uusi elämä uuden omistajan myötä keskustelutti läpi ajaessamme. Siellä pitkään toimineet pienyrittäjät tuntuvat vierastavan uuden suuromistajan kehittämisideoita. Billnäs-käsitteen käyttöoikeudesta lienee näkemyseroja myös. Saas nähdä miten alue kehittyy. Saako Fiskars vierelleen verevän ja laadukkaan kilpailija, tai yhteistyökumppanin?
torstai 20. toukokuuta 2010
maanantai 3. toukokuuta 2010
Miina sitten häädetty!
Tänään siis Miina sai lähteä Helsingin kaupungin Skatan tilalta. Häätö pantiin toimeen ja lukot vaihdettiin. "Minkä rikoksen minä olen tehnyt?", kysyy Miina sydän särkyneenä. Niinpä.
Ja kunhan Miinan aika jättää, Helsingin kaupunki pystyttää hänelle patsaan. Skatan tilalle tietenkin. Näinhän se menee.
Alla blogikirjoitukseni kesältä 2009:
Taidetta ja kyyttöjä - vai vammaistaidetta?
Keskiviikko 22.7.2009 klo 21:51 - JO
Miina Äkijyrkkä oli sunnuntainen vieras Tv1:n Mark Levengoodin keskusteluohjelmassa. Miinan lehmät ja vasikat ovat edenneet jo myös Marimekon desing-kankaisiin. Suuria peltilehmiä ja sonneja liikkuu näytteillä laajasti. Miinan mukaan vasikka on ydin hänen kiintymyksessään lehmiin ja erityisesti suomalaisiin alkuperäiskarjoihin. Hänen navettansa kyytöt - tällä kertaa Helsingin kaupungilta vuokratulla Skatan tilalla - toimivat myös tärkeänä geeniperimän siirtäjinä.
Mutta vaikeuksia on kasaantunut. Häätö tilalta on jo pitkään muhinut tuomioistuimissa Helsingin kaupungin hakemana. Toistuvia ovat olleet Miinan törmäykset viranomaisten ja lähiympäristön kanssa. Milloin syytetään puiden kaadosta tilalta, milloin huonosta eläintenpidosta, milloin viranomaisten vastustamisesta - naapurit ja tilan läpi kulkevat taitavat myös tehtailla valituksia.
Kävin Skatan tilalla katsastamassa kyytöt, kun navetta oli avattu suurelle yleisölle sateisen synkkänä myöhäissyksyn päivänä 2008. Vuosien saatossa olin televisio- ja lehtikuvista ihmetelleyt lehmien siisteyttä. Ja tämä vahvistui itse paikan päällä nähtynä. Koko navetta oli siisti, karja puhdasta, rauhallista ja hyvinvoivan oloista. Niiden suuri määrä yllätti, osalla juuri syntynyt vasikka vierellään utareruokinnassa. Tallissa nuokkui pilttuissaan myös neljä hevosta. Eivät tuntuneet olevan moksiskaan vieraasta väestä.
Levengoodille Miina Äkkjyrkkä kertoi hänelle vastikään diagnoisoidun aspergerin syndrooman. Lähes kuusikymppisenä hänet siis todetaan "kärsivän" fiksoitumisesta yhteen asiaan ja kokevan tunnetason vaikeuksia kanssaihmsiin. Vuosikymmenten erityisopetuskokemuksella voi todeta, että monet vaikeudet saavat selitystä myös tämän tekijän kautta taitelijapersonaallisuuden osana. Miina kertoi lapsuutensa olleen varsin kovaa. Vasikat ja lehmät vetivät puoleensa - eläimen rakkaus on pyyteetöntä. Rankat kokemukset ja kiintymys nautoihin kuitenkin kasvattivat taiteeseen meidän kaikkien onneksi. Kunhan vielä jaksettaisiin nähdä taitelijapersoonallisuuden erityisyys ja kohdata se joustavasti. Kompromisseihin Miinakin mitä ilmeisemmin joutuu joka tapauksessa ehdottomuudessaan taipumaan.
Mutta - jos Miina Loiva (nyk. Äkkijyrkkä) olisi nyt nuori, tulisiko hänestä suuri taitelija? Hänelle diagnosoitaisiin varhain aspergerin syndrooma, vammaisuus. Erityisopetus ja muut toimet astuisivat muokkaamaan kasvun kuviota. Tappaisiko se taitelijan synnyn? Luokiteltaisiinko Miinan vasikat "vammaistaiteeksi"? Harras toive on, ettei, vaikka riski on kyllä suuri. Halu luokitella koko ihminen ja hänen työnsä yhden tekijän perusteella on edelleen vahvaa. Uskon, että Miina Loivan kutsumus tänäänkin olisi niin vahva, että luomansa taide nousisi keskiverron yläpuolelle "diagnoosista" huolimatta. Varhainen diagnoisointi tuo monille helpotusta ja mahdollisuuden kehittyä. Mutta jotenkin hiki nousee pintaa ajatuksesta, että lahjakkuuksia menetetään leimattuina luokittelun laatikoihin.
Nyt täytyy haluta Miinan loppuvuosikymmeniin edelleen luovuutta ja kykyä selviytyä. Ja meiltä muilta, erityisesti viranomaisilta, ymmärtämystä vielä nyt, kun se voidaan kohdistaa suoraan henkilöön. Ja kyytöille myös tulevaisuutta, kun hoitajansa voimat alkavat vääjämättä vuosien saatossa huveta. Nähdyn usean kymmenen nautamäärän ja muiden elikoiden hoitaminen on raskasta työtä ja vielä taiteen teon ohessa. Vai kumminpäinköhän se menee?
Ja kunhan Miinan aika jättää, Helsingin kaupunki pystyttää hänelle patsaan. Skatan tilalle tietenkin. Näinhän se menee.
Alla blogikirjoitukseni kesältä 2009:
Taidetta ja kyyttöjä - vai vammaistaidetta?
Keskiviikko 22.7.2009 klo 21:51 - JO
Miina Äkijyrkkä oli sunnuntainen vieras Tv1:n Mark Levengoodin keskusteluohjelmassa. Miinan lehmät ja vasikat ovat edenneet jo myös Marimekon desing-kankaisiin. Suuria peltilehmiä ja sonneja liikkuu näytteillä laajasti. Miinan mukaan vasikka on ydin hänen kiintymyksessään lehmiin ja erityisesti suomalaisiin alkuperäiskarjoihin. Hänen navettansa kyytöt - tällä kertaa Helsingin kaupungilta vuokratulla Skatan tilalla - toimivat myös tärkeänä geeniperimän siirtäjinä.
Mutta vaikeuksia on kasaantunut. Häätö tilalta on jo pitkään muhinut tuomioistuimissa Helsingin kaupungin hakemana. Toistuvia ovat olleet Miinan törmäykset viranomaisten ja lähiympäristön kanssa. Milloin syytetään puiden kaadosta tilalta, milloin huonosta eläintenpidosta, milloin viranomaisten vastustamisesta - naapurit ja tilan läpi kulkevat taitavat myös tehtailla valituksia.
Kävin Skatan tilalla katsastamassa kyytöt, kun navetta oli avattu suurelle yleisölle sateisen synkkänä myöhäissyksyn päivänä 2008. Vuosien saatossa olin televisio- ja lehtikuvista ihmetelleyt lehmien siisteyttä. Ja tämä vahvistui itse paikan päällä nähtynä. Koko navetta oli siisti, karja puhdasta, rauhallista ja hyvinvoivan oloista. Niiden suuri määrä yllätti, osalla juuri syntynyt vasikka vierellään utareruokinnassa. Tallissa nuokkui pilttuissaan myös neljä hevosta. Eivät tuntuneet olevan moksiskaan vieraasta väestä.
Levengoodille Miina Äkkjyrkkä kertoi hänelle vastikään diagnoisoidun aspergerin syndrooman. Lähes kuusikymppisenä hänet siis todetaan "kärsivän" fiksoitumisesta yhteen asiaan ja kokevan tunnetason vaikeuksia kanssaihmsiin. Vuosikymmenten erityisopetuskokemuksella voi todeta, että monet vaikeudet saavat selitystä myös tämän tekijän kautta taitelijapersonaallisuuden osana. Miina kertoi lapsuutensa olleen varsin kovaa. Vasikat ja lehmät vetivät puoleensa - eläimen rakkaus on pyyteetöntä. Rankat kokemukset ja kiintymys nautoihin kuitenkin kasvattivat taiteeseen meidän kaikkien onneksi. Kunhan vielä jaksettaisiin nähdä taitelijapersoonallisuuden erityisyys ja kohdata se joustavasti. Kompromisseihin Miinakin mitä ilmeisemmin joutuu joka tapauksessa ehdottomuudessaan taipumaan.
Mutta - jos Miina Loiva (nyk. Äkkijyrkkä) olisi nyt nuori, tulisiko hänestä suuri taitelija? Hänelle diagnosoitaisiin varhain aspergerin syndrooma, vammaisuus. Erityisopetus ja muut toimet astuisivat muokkaamaan kasvun kuviota. Tappaisiko se taitelijan synnyn? Luokiteltaisiinko Miinan vasikat "vammaistaiteeksi"? Harras toive on, ettei, vaikka riski on kyllä suuri. Halu luokitella koko ihminen ja hänen työnsä yhden tekijän perusteella on edelleen vahvaa. Uskon, että Miina Loivan kutsumus tänäänkin olisi niin vahva, että luomansa taide nousisi keskiverron yläpuolelle "diagnoosista" huolimatta. Varhainen diagnoisointi tuo monille helpotusta ja mahdollisuuden kehittyä. Mutta jotenkin hiki nousee pintaa ajatuksesta, että lahjakkuuksia menetetään leimattuina luokittelun laatikoihin.
Nyt täytyy haluta Miinan loppuvuosikymmeniin edelleen luovuutta ja kykyä selviytyä. Ja meiltä muilta, erityisesti viranomaisilta, ymmärtämystä vielä nyt, kun se voidaan kohdistaa suoraan henkilöön. Ja kyytöille myös tulevaisuutta, kun hoitajansa voimat alkavat vääjämättä vuosien saatossa huveta. Nähdyn usean kymmenen nautamäärän ja muiden elikoiden hoitaminen on raskasta työtä ja vielä taiteen teon ohessa. Vai kumminpäinköhän se menee?
sunnuntai 2. toukokuuta 2010
Pitskun kulttuurikirkko
Viikko sitten maanantaina huomasin Jorma Uotisen suosikkilaulujensa konsertin Pitskun kulttuurikirkossa Pitäjänmäellä. Se antoi hyvän syyn kiirehtiä tutustumaan paikkaan. Olin sitä monta kertaa jo yritellyt. JU lauloi osin jo Savoy-konsertista tutuksi tulleita lauluja.
Vanha aikoinaan talkoilla pystytetty pieni jyrkkäharjainen kirkkorakennus on saanut eri vaiheiden jälkeen asukkaat ja nykyisen elämän kulttuurin kehtona. Pyhättönä, hoito- ja tutkimuslaitoksena, lastenkotina, kiuastehtaana, veneveistämönä - monen toiminnon kattona ollut ennen purkupäätöstä, kunnes neljä säilyttäjäaktivistiperhettä ostivat rakennukset kaupungilta. Ja heiltä kirkkorakennuksen perhe Ilari Nummi ja Päivi Järvinen. He asuttavat ja ylläpitävät kulttuurikirkkoa. Konserttejakin on ollut lyhyessä ajassa jo yli kaksisataa.
Hyvin sopi ehkä noin 70-80 henkilöä pieneen saliin. Kahvit juotiin viereisessä tilassa. Jo varsin iäkäs kirjailija Lassi Nummi, Ilarin isä, oli myös paikalla. Hieno nähdä häntä vilauksella. Muistan aina muutaman vuoden takaa hänen tulkintansa omasta runostaan televisioituna. Runoa en muista, mutta tulkinnan kyllä. Siinä oli samaa hiljaista, rauhallista voimaa, sitä mitä joskus on voinut kokea vanhoista otoksista runoilijoiden omien runojensa esittäjinä. Eeva Kilpi oli taannoin jopa tuohduksissaan, kun oli kuullut ja nahnyt oman runonsa ylitsevuotavasti elehdityn esityksen. Niitäkin kuulee, ja sitten nykyisin varsin yleistä "vain lukemista". Näitä kumpaakaan ei ollut Lassi Nummen tulkinta.
Pitskun kirkkoon menen uudestaan mielelläni. Täytyy tarkkailla ohjelmistoa. Taidettakin näytti olevan seinillä. Liekö vaihtuvaa?
Vanha aikoinaan talkoilla pystytetty pieni jyrkkäharjainen kirkkorakennus on saanut eri vaiheiden jälkeen asukkaat ja nykyisen elämän kulttuurin kehtona. Pyhättönä, hoito- ja tutkimuslaitoksena, lastenkotina, kiuastehtaana, veneveistämönä - monen toiminnon kattona ollut ennen purkupäätöstä, kunnes neljä säilyttäjäaktivistiperhettä ostivat rakennukset kaupungilta. Ja heiltä kirkkorakennuksen perhe Ilari Nummi ja Päivi Järvinen. He asuttavat ja ylläpitävät kulttuurikirkkoa. Konserttejakin on ollut lyhyessä ajassa jo yli kaksisataa.
Hyvin sopi ehkä noin 70-80 henkilöä pieneen saliin. Kahvit juotiin viereisessä tilassa. Jo varsin iäkäs kirjailija Lassi Nummi, Ilarin isä, oli myös paikalla. Hieno nähdä häntä vilauksella. Muistan aina muutaman vuoden takaa hänen tulkintansa omasta runostaan televisioituna. Runoa en muista, mutta tulkinnan kyllä. Siinä oli samaa hiljaista, rauhallista voimaa, sitä mitä joskus on voinut kokea vanhoista otoksista runoilijoiden omien runojensa esittäjinä. Eeva Kilpi oli taannoin jopa tuohduksissaan, kun oli kuullut ja nahnyt oman runonsa ylitsevuotavasti elehdityn esityksen. Niitäkin kuulee, ja sitten nykyisin varsin yleistä "vain lukemista". Näitä kumpaakaan ei ollut Lassi Nummen tulkinta.
Pitskun kirkkoon menen uudestaan mielelläni. Täytyy tarkkailla ohjelmistoa. Taidettakin näytti olevan seinillä. Liekö vaihtuvaa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)