Teimme sen taas!

Kotiseurani, Haagan taideseuran, vuosinäyttely avattiin tänään la 19.2.2011 klo 14 Pohjois-Haagan yhteiskoululla. Ponnistus oli taas melkoinen eilisiltaisessa pystytyksessä. Jäsenten, ja heidän siippojensa ja tuttujensa, voimin tehtiin. Seinäkkeet ja muut varusteet kuorma-autolla varastolta, niiden kunnostus ja pystytys liikuntasaliin, töiden ripustus ja kaikkea muuta. Kahvilaa, basaaria, arpajaisia, taidehuutokauppaa ... Onneksi väkeä oli taas tarpeeksi talkoissa. Kaikki viidessä tunnissa 16-21.

Haagan taideseura taitaa olla Helsingin vanhimpia aktiivisesti toimivia taideseuroja, perustettu 1966. 45. toimintavuosi on käynnistynyt. Runsaan sadan jäsenen joukosta tähän näyttelyyn tuli töitä 54 taiteilijalta - harrastajalta, ammattilaiselta. Jurytettynä noin 120 työtä.

Pari kunniajäsentäkin kutsuttiin. Taidemaalarit Raili Aaltio ja Sinikka Lintukankare, molempien syntymävuosi on 1931. Mutta ikä ei liiaksi paina. He ovat edelleen aktiivisimpia seuran jäseniä. Kaikenmaailman kokousten ja muiden tapahtumien lisäksi tulevat pari kertaa viikossa piirtämään ja maalaamaan taideseuran omaan tilaan, Hataraan, kelillä kuin kelillä. On ollut sykähdyttävää kokea, minkälainen ammattitaito näihin ihastuttaviin persoonallisuuksiin on vuosien saatossa karttunut. Ja nauttia siitä.

Railin eteen olen kiikuttanut elävän mallin piirrustiltojen tekeleitäni. "Oikein hyvä. " alkaa palaute olkoon söherrykseni melkein mitä tahansa. Onneksi jatkuu "... mutta tässä on jotain pielessä ...". On niin hyvää ja kehittävää saada ammattitaitoista, rehellistä palautetta. Palautteesta on aina pula! Sinikka on vetänyt ihan äskettäin myös mm. temperakoulutusta seuran jäsenille. Munatemperan emulsion teossa ja maalauksessa sain ihan yksityisopetusta, kun en kurssille päässyt. Olin kyllä aivan otettu sekä opetuksesta että temperamaalauksesta tekniikkana. Onhan se sitä vanhinta maalaustekniikkaa. Sanon vaan, että näiden veteraanien rinnalla on mukava kulkea!

Sunnuntaina viikon kuluttua sitten puretaan näyttely. Melkoinen urakka taas. Syksyllä juhlanäyttely, toivottavasti.

Uutta elämää kirjastossa!

Tällainen "sallittu"-ilmoitus Pohjois-Haagan kirjaston ovessa. Että puhuminen, koirat ja jopa eläminen sallittu - kirjastossa! Pohjois-Haagan kirjasto Helsingissä on mukava paikka. Eturintamassa, sanoisin.

Valokuvasta on moneksi - taiteessakin.

Viime vuosina valokuvataide on ollut yksi eniten esillä olleista ilmaisumuodoista kuvataiteen kentässä. Valokuva on näkyvästi läsnä monella tapaa. Innostavina lähteinä ne ovat Ulla Finnilän maalauksissa, joita on parhaillaan esillä Galleria G18:ssa Helsingissä. Hän on maalannut 30-luvun mustavalkoisista valokuvista akryylillä uudet versiot, ja nyt värein. Tässä mielessä maalaukset ovat fiktiota, kuitenkin ajan tunnelmaa välittäen, missä Ulla on usein onnistunut hienosti. Omia vanhempia, muuta sukua - tuokiokuvia kaduilta, mereltä, kahviloista, olohuoneesta ... Näemme kuinka kaksikymppinen sulho käy nuorikkonsa kanssa, kävelykeppi siinä toisessa kädessä. Värit ovat viehättävästi kuviteltuja, eivätkä pyrikään olemaan luonnollisia. Maalausten lähde on tuttu Ulla Finnilälle. Onhan hän tehnyt mittavan uran juuri valokuvaajana.

Ulla Finnilän maalauksista palautui mieleen syksyllä Helsingissä esillä olleet Kati Immosen akvarellit, joiden pohjalla olivat mm. sota-ajan ylävartalopotretit, näin oletan. Akvarellina olivat näin saanet uuden ilmeen, jollain tapaa mystisen. Olivatkohan taitelijalle tuttuja? Joka tapauksessa taidemaalarin taitavuus akvarellitekniikassa näkyi.

Voimakas kosketus syntyy, kun valokuva ja maalaus ovat rinnan. Samasta hetkestä. Sen voi kokea galleria Johan S:ssä kauppatorin tuntumassa. Valokuvaaja Leena Voutilainen on kuvannut taidemaalari Maarit Hedmania, joka on sitten maalannut kokemisensa, ilman näköä. "Yksi paikka. Kaksi tulkintaa." kuvaa hyvin Katseen takana -näyttelyn asetelmaa. Teosluettelon liitteessä Maarit Hedman on lisäksi kirjoittanut tunnelmistaan maalauksiin liityen. Yllättävän monessa rinnan olevassa kuvassa ja maalauksessa on värisävy samankaltainen - viileä tai lämmin. Mutta poikkeavaakin on. Samalleen vihreän kiven halauksesta nousee maalauksessa kivi kylmän valko-sinisenä keskiöön. Väriaistimus ja kosketusaistimus eroavat. Tällaista on koettu toisaallakin. Monethan ovat olleet yllättyneitä ns. pimeissä ravintoloissa, kun eivät ole tunnistaneet pelkän maun perusteella jotakin omaa herkkuruokaansa. Maarit Hedmanin maalaukset ovat aistillisia ja maalattu varmalla kädellä. Kokonaisuus antoi voimakkaan kokemuksen. Asetelma näyttelyssä on hieno.

Ja vielä hyvin ehtii astella Valokuvataiteen museoon Kaapelitehtaan päätyyn Helsingin Ruoholahteen. Metrokin menee lähellä. Pentti Sammallahti on valokuvannut maita ja mantuja aina 60-luvulta lähtien. Maisemia, ihmisiä, kulkukoiria, lehmiä - eri puolilta maailmaa, usein sieltä varjoisalta laidalta. Jo klassikoksi on noussut kuva venäläisen kyläpahasen raitilta, jossa kulkurikoirien kuningas istuu veistoksellisesti korkealla melkoisen menopelin istuimella. Kulkuvälineen, joka on moottoripyörän ja lumikelkan ydistelmä. Ja räksyttäjät ympärillä. Laaja näyttely antaa mahdollisuuden moneen tunnelmaan. Venäjällä otettujen kuvien ääressä tuntui kuin olisi palannut ajassa kauas taaksepäin, vaikka kuvat olivat varsin tuoreita, 90-luvulta.

Todistettavasti vanhat mestarit vuosisadan takaa käyttivät maalatessaan myös valokuvia apunaan. Ja jo varhain kameran esiastetta camera obscuraa, "neulanreikälaatikkoa", käytti mm. Johannes Vermeer 1600-luvulla. Näin väitetään.

Videoteokset voivat yllättää - näköjään!

Muissa asioissa liikkuessani Etelärannan suunnalla, astelin galleria Sculptoriin, tietämättä sen näyttelystä. Veistoksiahan yleensä. Ensin luulin remontin olevan käynnissä, kun lastulevyä pukkasi eteen heti ulko-ovelta. Melkoinen pulina kuitenkin sisältä mustasta ovireiästä kuului - onko sittenkin näyttelyn avajaiset? Sisään vaan!

Astuin hämärään tilaan. Hämyisän Ravintola Pidon nurkissa istui pari ihmistä kussakin pöydässä. Pääosa miehiä. Toinen heistä puhui - rakkaudesta. Toinen kuunteli. Pöytään voi istahtaa siirtämällä tuolin sen ääreen. Terapiassako oltiin? Olihan psykiatri Claes Andersson yksi juttelijoista. Joku piti etäänpänä luentoa. Heijastuksia seinille kaikki.

Oli vaikuttava kokemus. Kun tässä vihdoin ja viimein on vaivautunut katsastamaan myös videoteoksia, täytyy vähitellen muuttaa käsitystä niistä. Vai onko niin, että tarinan kerronta, ikään kuin pienoisnovellit, panottuvat niissä tätä nykyä. Joka tapauksessa - mm. äskettäin esillä olleet Hannaleena Heiskan "Ridestar" (2010) ja Salla Tykän "Airs Above the Ground" (2010) hevosaiheiset teokset sekä Sari Palosaaren näennäisen pysähtynyt "Protagonist" (2007) ja nyt tämä Markus Kåhren "Ravintola Pidot" (2010) - ovat melkolailla päivittäneet käsitykseni positiivisiksi videoteoksille. Niitähän häätyy käyvä kattelemassa!

Kaksi ylitse muiden - Nina ja Marino

Ikkuna, tempera, Jouni Onnela, 2010

Nuo kaksi ovat kotimainen Nina Terno ja italialainen Marino Marini. Taisi olla vuosi 1978, kun taidekeskus Retretin sisäänkäynnissä havahduin lattialla seisovaan Nina Ternon (s. -35) Sirkushevoseen. Kaula kaarella, vahvat lihakset, mutta niin ohuet, herkät jalat - näky syöpyi mieleen. Muuta en juuri Retretistä muista. Myöhemmin, taisi olla 90-luvun alussa, kun hyväntekeväisyysgaalat olivat jälleen muodissa, eräässä tv-huutokaupassa tuon samaisen veistoksen huusi USA:n suurlähetystö. Ja itseasiassa hyvin halvalla! Ei saisi enää. Nina Ternon taiteen arvo on noussut roimasti hänen kuolemansa jälkeen vuodesta 2003.

Toinen samantapaisen sisusten liikkeen saanut tapahtuma oli varmaankin 10-15 vuotta sitten kirjakaupassa, kun selasin paksun paksua teosta italialaisen kuvanveistäjän Marino Marinin (1901-1980) veistoksista ja grafiikasta. Erityisesti värikkäät, mutta samalla pelkistetyllä ja elävällä piirrosviivalla tehdyt grafiikanlehdet kiehtoivat. Ihmis- ja hevoshahmoja luonnosmaisina. Hänen ratsastajaveistostensa eri versioiden pelkistys nousee primitiivisen kuvanveiston perinteestä. Marinon töissä viehtymykseni painottuu grafiikkaan, Ninan osalta toisin - veistoksiin. Molemmat ovat keskeisiä innoittajia yritykseeni opiskella nyt veistoa ja kuvan tekemistä. Pertti Kukkonen, vihreistä kuparibetonitöistä tunnettu kuvanveistäjä, jonka kanssa keskusteluista 90-luvun loppupuoliskolla antoi lopullisen sykäyksen ryhtyä opiskelemaan ja harrastamaan kuvanveistoa.

Nina Ternon veistoksissa toisella suunnalla ovat mm. eläinteemat, kuten kauniisti muotoillut - samalla sekä vahvat että herkät - hevos- ja ratsastajatyöt, ja toisaalla maailman ja elämän tuskaa ilmentävät teokset naiskuvineen ja kotkanpäisine seireeneineen. Hevoset ovat usein ryhdikkäitä, mutta niin jaloja, että voisivat pirstoutua - vaikka kestävää potkupatinoitua pronssia usemmiten ovat. Mutta löytyy kuolemaa ja kärsimystä myös hevosveistoksista, kuten laajasti muutoinkin hänen töissään. Nina Ternon veistosten muotoilu lähtee klassisesta kuvanveiston perinteestä, ja ovat sisällöllisesti kunkin katsojan tulkittavissa monin tavoin.

Nina Terno teki runsaasti myös mm. hiili- ja tussipiiroksia. Näkemissäni piiroksissa hevoset ovat jollain tapaa liian kauniita - tässä syystä mieltymykseni painottuu hänen veistoksiinsa. Ja kannattaa ehdottomasti katsasta hänen Haukka-ahon ajattelija Sotkamossa - mieshahmo ison hirven leukaparran alla. Siitäkin, massiivisuudesta huolimatta, aistii Ninan muotokielen herkkyyden ja keveyden. Veistos on omistettu äskettäin edesmenneelle Veikko Huoviselle, sotkamolaiselle Havukka-ahon ajattelijan kirjoittajalle.

Niinpä ... Tämän tarinan kirvoittivat Rolando ja Siv Pieraccinin, Suomessa asuva italialainen taidekirjallisuuden kustantajapariskunta. He lahjoittivat äskettäin Ateneumille keräämänsä laajan kokoelman italialaista grafiikkaa. Siitä koottu näyttely Viiva Italia! on parhaillaan Ateneumissa tammikuun puoleen väliin saakka. Ja mikä miellyttävintä, Marino Marinin grafiikka on pääosassa! Olipa hieno nähdä niitä aitoina. Kannattaa käydä, kun täällä päin liikkuu.

Ammattitaito näkyy taiteessakin

Galleria Duetossa on esillä Inari Krohnin grafiikkaa, ja ainakin itselleni yllätyksenä isojakin akvarelleja, tarkkoja, hitaasti tehtyjä. Vesivärien käytöllä hän kertomansa mukaan haluaa välittää eteenpäin historiallisen maalaustavan perinnettä. Varman otteen ja vankan laadun aistii. Kauniit maisematkin ovat usein perusastelmaltaan symmetrisiä. Paikalla olleiden kesken syntyi keskustelu symmetrian kokemisesta. Symmetriset kasvot usein koetaan kauniiksi, kerrottiin.

Entä maisemassa? Ison akvarellin keskiön kolmion muotoinen vuori ja sen edessä oleva puu nähtiin myös mystisenä, jopa uhkaavana. Sekä grafiikassa että akvarelleissa oli teos tasaisesti puisesta talvimaisemasta, joka koetaneen hyvin eri tavalla. Itse tunnen lievää ahdistusta tämän "helikopterikuvan" ääressä. Ylhäältä näkee, eikä piiloon pääse, metsässäkään. Mielikuva helikopteria henkensä edestä hangessa pakenevien eläinten - hirvien, karhujen, susien - jahtaamisesta filmille, tai pataan, on vahva. Opetus kun on ollut, ettei metsäneläimiä saa häiritä. Nykyäänhän neuvotaan pitämään metsässä jopa meteliä "karhujen kartoittamiseksi", mikä kyllä tökkii pahasti toisenlaisen kasvatuksen saanutta.

Saman yläkuvateeman toisenlainen muunnos oli aikoinaan Taivalkoskella pohjoisessa kuvanveistäjän Teuvo Tuomivaaran ateljeessa. Pystyssä olevaan valkoiseen levyyn oli sijoitettu tasaisin välein pienehköjä pyöreäsivuisia teräväkärkisiä valkoisia kartioita, kuin lumisia kuusia. Ylhäältä tuleva levyn pintaa sivelevä voimakas valo loi niistä pitkät varjot. Tunnelma oli pohjoisen aapasuon tammikuisesta hetkestä kaamoksen taittuessa, auringon ensimmäisten säteiden hyväillessä valkosen lumen pintaa. Ja pieni mätäskin saa metrien varjon.

Konkari Teuvo Tuomivaara on mukana tällä viikolla avatussa Lapin taiteijaseuran juhlanäyttelyssä Kaapelitehtaan Puristamossa, Helsingissä. Kuten nuorempi rovaniemiläinen Henri Haglundkin, jonka yksityisnäyttelyssä Taidesalongissa näki nykytaitelijoiden vapautuneisuuden käyttää sekatekniikkaa. Pohjalla akvarellina tosiinsa märkänä sulautuneet värit, ja sitten peittävämmällä guassilla ja akryylillä päälle. Näin oletan. Voimakasväriset, usein korkeat, pleksin alle ripustetut työt saattoi nähdä abstrakteina tai viitteellisesti maisemaa tai tilaa hahmottuvina.

Hämmentävä ensivaikutelma, tietämättä taitelijaa, tuli astellessa Galleria Anhavaan isojen lähes mustavalkoisten taulujen keskelle. Mitä nämä ovat - valokuviako? Pianhan se selvisi - Nina Roos - yksi kansainvälisiä menestyjiämme, ja öljyväreja akryylilevyille. Arvoituksellisia, herkkiä kuvia sarjassa Shades, arkistenkin tilojen yksityiskohdista, tyynyjä, aidanrakoja, kylppärin remonttia kaipaavia nurkkia - tulkintana siis. Tämä näyttely vaatii keskittymistä ja tarkkaavaisuutta pienten vihjeiden näkemiseen.

Tämäkin kierros osoitti, että vahvan ammattitaidon voi töistä aistia. Laatu näkyy.