Sattumoisin elokuussa Helsingin Musiikkitalon tuntumassa, kun juuri pystytettiin kuvanveistäjä
Reijo Hukkasen veistosta
Laulupuut. On upea teos erityisesti rautatieaseman suunnalta katsottuna. Taitaa nousta aina 13 metrin korkeuteen, ja painaa kymmeniä tonneja. Hauki - halkokasat ja viitteelliset flyygelin kannet ympärillään - on noussut laulamaan puuhun
Hellaakosken runon mukaan. Omin voimin, elävänä. Veistos on todella onnistunut, ja erityisesti tuossa paikkassa pehmentää musiikkiatalon laatikkomuototoa.
Figuratiivisuus veistoksissa on muutoinkin ollut huudossa jo useamman vuoden ajan. Jopa tavaksi on näköjään tullut myös tehdä kohtaajansa aluksi harhauttava mahdollisimman realistinen hahmo. Viimeksi
Juha Mennan veistosnäyttelyssä ihmishahmo mustanpuhuva pukupäällä valkoisen paidan kera tarkastelemassa seinällä puusta veistettyä reliefiä. Samoin
Liisa Hietasen virkattu valokuvaaja napsaamassa kuvaa keskellä muutoin tyhjältä näyttävää galleriaa. Moni käveli ohi luullen yksinäisen hahmon selin keskellä lattiaa olevan vaikkapa pystyttämässä uutta näyttelyä. Sisällä huomasi kyllä, että jatkojohdot ja patteritkin olivat virkattuja. Ja onhan tuttu
Kaija Papun samalla tekniikalla toteutettu poliisiauto. Rekkaria en muista. Rekkari
Luu-5 poliisiautosta Sodakylästä - oli ainakin ennen - olisi hyvä kontrastinen vaihtoehto auton pehmeälle pinnalle.
Myös meneillään olevassa
Riku Riipan näyttelyssä on klassiseen veistosperinteeseen pohjautuen veistetty ihmishamo, vaivaisukko taisi olla.
Kerttu Horilan hieman naivistiseen suuntaan kallistuvat hehkeät naishahmot palaavat jo vuosien takaa mieleen.
Veistoksissa tuntuu figuratiivinen muoto kiinnostavan. Myös nuoria veistäjiä. Mikäpä siinä. Hienoa jälkeä kun syntyy.
