lauantai 25. helmikuuta 2012
Haagan Taideseuran näyttely Mediatorilla 6.-18.3.2012
Sanomatalon Mediatorilla Helsingissä, siinä rautatieaseman tuntumassa, ollaan sitten esillä 6..-18.3.2012. Tervetuloa avajaisiin ma 5.3. klo 17-18, jossa julkaistaan myös uusi taidekirja. Käypä vilkaisemassa näyttelyä seutuvilla liikkuessasi. Pari grafiikanlehteä esillä minultakin, jyryttäjän valitsemia. http://www.haagantaideseura.com/
maanantai 30. tammikuuta 2012
Taidetta vaatimattomin elein
Nyt onnistui! Soile Isokoski kuuluu sopraanoista suosikkeihin. Ääni solisee pakottamatta, kevyesti. Tämän sai kokea lauantaina pienimuotoisessa Kaipausta – unelmia -konsertissa, yhdessä Schubert-juhlan konserteista Sellosalissa Espoon Leppävaarassa. Schubertin laulut soivat tunteella. Radiosta lähinnä on tähän asti Soile Isokosken ääntä tullut ihasteltua.
Miltähän nämä laulut kuulostaisivat suomenkielisinä saksan sijaan? Käännökset runoista olivat tosin jaossa ja luettavissa näin esityksen aikana. Marita Viitasalo oli estradilla flyygelin äärellä säestäjän roolissa. Yllättävän täyteläisesti soi säestystausta, kun viimeisessä liedissä Riitta Pesola liittyi sellonsa kanssa mukaan ja pianopartituurikin oli runsas mutta rauhallinen.
Soile Isokoski kiertää maailmaa. Hän ei tee itsestänsä numeroa. Julkisuuden suuntaan vaatimattomuus on leimallista. Kuuluisuuden ja tunnettavuuden voi luoda myös vain taidoilla.
Toinen, jossa tuntuu korostuvan pienieleinen vaatimattomuus, lienee taidemaalari Elina Merenmies. Kertomansa mukaan hän on kauhuissaan tilanteeessa, jossa joku ulkopuolinen näkee hänen töitänsä. Kun niitä on nähnyt, voi se olla toisinkin päin. Jotkut hänen tummanpuhuvat, usein musteella piirretyt ja laveeratut työnsä saattavat ainakin aluksi säväyttää katsojaa. Mikä tämä maailma on? Meneillään olevassa Salaista iloa -näyttelyssään Taidehallissa hän kertoili töistään ja niiden taustoista mukavalla tavalla. On pyrkinyt viime aikoina opettelemaan hitaaksi. Tämä hitauden teema tuntuu olevan muutoinkin usein esillä taiteen tekijöillä. Downsittausta siis kaivataan täälläkin.
Koskettavaa taidetta, vaatimattomin elein. Molemmilta.
Miltähän nämä laulut kuulostaisivat suomenkielisinä saksan sijaan? Käännökset runoista olivat tosin jaossa ja luettavissa näin esityksen aikana. Marita Viitasalo oli estradilla flyygelin äärellä säestäjän roolissa. Yllättävän täyteläisesti soi säestystausta, kun viimeisessä liedissä Riitta Pesola liittyi sellonsa kanssa mukaan ja pianopartituurikin oli runsas mutta rauhallinen.
Soile Isokoski kiertää maailmaa. Hän ei tee itsestänsä numeroa. Julkisuuden suuntaan vaatimattomuus on leimallista. Kuuluisuuden ja tunnettavuuden voi luoda myös vain taidoilla.
Toinen, jossa tuntuu korostuvan pienieleinen vaatimattomuus, lienee taidemaalari Elina Merenmies. Kertomansa mukaan hän on kauhuissaan tilanteeessa, jossa joku ulkopuolinen näkee hänen töitänsä. Kun niitä on nähnyt, voi se olla toisinkin päin. Jotkut hänen tummanpuhuvat, usein musteella piirretyt ja laveeratut työnsä saattavat ainakin aluksi säväyttää katsojaa. Mikä tämä maailma on? Meneillään olevassa Salaista iloa -näyttelyssään Taidehallissa hän kertoili töistään ja niiden taustoista mukavalla tavalla. On pyrkinyt viime aikoina opettelemaan hitaaksi. Tämä hitauden teema tuntuu olevan muutoinkin usein esillä taiteen tekijöillä. Downsittausta siis kaivataan täälläkin.
Koskettavaa taidetta, vaatimattomin elein. Molemmilta.
keskiviikko 14. joulukuuta 2011
ScienceSLAM - tiedettä hauskasti!
Tiedettä arkiymmärryksen tasolle – tätä hauskuutta tarjosi kolmas Suomessa järjestetty ScienceSLAM -tapahtuma eilen Korjaamolla Helsingissä. Kuusi intohimoista alansa tutkijaa pani itsensä likoon tarjoamalla kymmenminuuttisen, jossa arkipäiväisti omaa tutkimusteemaansa. Ilmaisu oli vapaa. Lopuksi yleisö – tupa täynnä, seisomapaikatkin – äänesti parhaan esityksen.
Koettiin DNA-säätelymekanismeja Super Mario Bros -hahmojen avulla, hiilen kiertokulku tanssien, kravattisolmulla ja yhteislaululla näytettiin ongelmia, joita tietokone ei oikein pysty ratkaisemaan, sulfiittijätelientä hämmensi ”hullu saksalainen tutkija” tuottaen siitä sivutuotteena jotain, kuoron avulla taas saatiin kuvaelma Sibeliuksen sävellysprosessista ja lopuksi vielä tutkija räppäsi oman teemansa. Hienoa, että löytyy tällaisia yleisön hauskuttajia!
ScienceSLAM ’it ovat Suomeen tuoneet nuoret väitöskirjaopiskelijat Christian Rauch, Alexandra Gylfe ja Mervi Aavikko. Ensimmäinen järjestettiin vuonna 2010, joten historia ei ole pitkä. Väkeä näyttää ahtautuvan - seuraavaksi jäähalliin! Tilaisuudet ovat englanninkielisiä, mutta ei se tunnu haittaavan. Paitsi itseäni. Kaikki sutkaukset eivät tietenkään avautuneet, kun englanti ei nyt satu olemaan ihan arkikieli. Oikein hyvä tunnelma joka tapauksessa ja hienoa kokea rohkeita ihmisiä. Kaikille pisteet!
Mutta mitä olisi ArtSLAM? – Sitäpä täytyy jäädä pohtimaan. Ja eilen Sibelius veti pisimmän korren.
Koettiin DNA-säätelymekanismeja Super Mario Bros -hahmojen avulla, hiilen kiertokulku tanssien, kravattisolmulla ja yhteislaululla näytettiin ongelmia, joita tietokone ei oikein pysty ratkaisemaan, sulfiittijätelientä hämmensi ”hullu saksalainen tutkija” tuottaen siitä sivutuotteena jotain, kuoron avulla taas saatiin kuvaelma Sibeliuksen sävellysprosessista ja lopuksi vielä tutkija räppäsi oman teemansa. Hienoa, että löytyy tällaisia yleisön hauskuttajia!
ScienceSLAM ’it ovat Suomeen tuoneet nuoret väitöskirjaopiskelijat Christian Rauch, Alexandra Gylfe ja Mervi Aavikko. Ensimmäinen järjestettiin vuonna 2010, joten historia ei ole pitkä. Väkeä näyttää ahtautuvan - seuraavaksi jäähalliin! Tilaisuudet ovat englanninkielisiä, mutta ei se tunnu haittaavan. Paitsi itseäni. Kaikki sutkaukset eivät tietenkään avautuneet, kun englanti ei nyt satu olemaan ihan arkikieli. Oikein hyvä tunnelma joka tapauksessa ja hienoa kokea rohkeita ihmisiä. Kaikille pisteet!
Mutta mitä olisi ArtSLAM? – Sitäpä täytyy jäädä pohtimaan. Ja eilen Sibelius veti pisimmän korren.
maanantai 12. joulukuuta 2011
Kaikkea tapahtuu ...
Noissa näyttelyissä valokuvien - ilmeisesti - osalta on ihan sekaisin näin valokuvausta tuntematon. Näyttelyesitteissä on jos minkäista merkintää valokuvateoksille. Viimeksi käväisin "digivedos" näyttelyssä - suurikokokoisia luontokuvia. Utuisia - "epätarkkoja", kuten ennen olisi sanottu. Kauniita - ehkä surumielisiä - joka tapauksessa. Vaikkakin on tunnustettava lievä kysyvä asenne, ehkä yleistyneen valokuvien manipuloinnin seurauksena.
Haagan taideseurassa saimme vieraita Espanjasta näyttelyvaihdon muodossa. Andalusian International Artists -ryhmän näyttely avattiin to 8.12. ja on nähtävillä 17.12. saakka Kanneltalon Galleriassa. Vuodenvaihteessa vuoden kulutta menemme sitten vastaavasti Etelä-Espanjaan Mijas'in kaupunkiin omalla näyttelyllämme.
Vajaat pari viikkoa sitten tuli pikalähtö kuulemaan Buena Vista Social Club'in ja Omara Portuondon Suomen keikkaa Finlandia-talolla. Verkkomyynti ilmoitti loppuunmyydyksi, mutta puhelimitse tuntui hyvin saavan ja Ärkkäri on lähellä lipun lunastamiseen. Kuubalainen salsa ja vastaava sykki. Jo iäkäs rouva Omara P jaksoi vielä esiintyä. Suomalaisen yleisön ja hänen kohtaaminen oli lämmin. Omalta osaltani koin lievän pettymyksn, kun kiihkeiden, väliin ylipitkien, rytmien rinnalle odotin kuulevani enemmän sitä hidastakin tunnelmointia, mitä Omaran levyillä ja edellisessä vierailussa oli. Mutta hyvä näinkin.
Tänään riensin bussille Thalian aukion kautta nähdäkseni, mikä meno olisi Café Pikku Belgiassa. Onko asiakkaita? Kyllä sydän sykähti, kun ikkunan edustalla ulkona oli neljät lastenvaunut! Ja tupa täynnä lounastajia. Ikkunan korkealta baaritiskiltä löysin tilaa. Hienoa, että PB on löydetty. Tätä Pohjois-Haaga on kaivannut.
Ja te ulko-pohjois-haagalaiset - toteuttakaapa se uhkauksenne kokoontumisajosta Café Pikku Belgiaan! Kannattaa!
Haagan taideseurassa saimme vieraita Espanjasta näyttelyvaihdon muodossa. Andalusian International Artists -ryhmän näyttely avattiin to 8.12. ja on nähtävillä 17.12. saakka Kanneltalon Galleriassa. Vuodenvaihteessa vuoden kulutta menemme sitten vastaavasti Etelä-Espanjaan Mijas'in kaupunkiin omalla näyttelyllämme.
Vajaat pari viikkoa sitten tuli pikalähtö kuulemaan Buena Vista Social Club'in ja Omara Portuondon Suomen keikkaa Finlandia-talolla. Verkkomyynti ilmoitti loppuunmyydyksi, mutta puhelimitse tuntui hyvin saavan ja Ärkkäri on lähellä lipun lunastamiseen. Kuubalainen salsa ja vastaava sykki. Jo iäkäs rouva Omara P jaksoi vielä esiintyä. Suomalaisen yleisön ja hänen kohtaaminen oli lämmin. Omalta osaltani koin lievän pettymyksn, kun kiihkeiden, väliin ylipitkien, rytmien rinnalle odotin kuulevani enemmän sitä hidastakin tunnelmointia, mitä Omaran levyillä ja edellisessä vierailussa oli. Mutta hyvä näinkin.
Tänään riensin bussille Thalian aukion kautta nähdäkseni, mikä meno olisi Café Pikku Belgiassa. Onko asiakkaita? Kyllä sydän sykähti, kun ikkunan edustalla ulkona oli neljät lastenvaunut! Ja tupa täynnä lounastajia. Ikkunan korkealta baaritiskiltä löysin tilaa. Hienoa, että PB on löydetty. Tätä Pohjois-Haaga on kaivannut.
Ja te ulko-pohjois-haagalaiset - toteuttakaapa se uhkauksenne kokoontumisajosta Café Pikku Belgiaan! Kannattaa!
maanantai 21. marraskuuta 2011
Hitaasti(kin) hyvää tulee!
Aina se on viime tippaa. Miksi aina? Jälleen kerran sunnuntaina viikko sitten kiireesti kierrokselle, kuin viimeistä päivää päättyviin näyttelyihin. Kiinostaviin sellaisiin.
Hitaan, rauhallisen tekemisen ilmiasu rauhoitti mieltä. Yhden, jo hieman aiemmnin nähdyn, näyttelyn nimikin oli Slow. Useamman kokeneen tekijän yhteisnäyttely, josta palautui mieleen Harri-Kauhanen-Kujasalo & kumppanit -porukan vakaa ja vahva teoksin esiintyminen vuosien takaa. Nyt samassa tilassa Pertti Kukkosen kupari- ja väribetoniveistosten sileäksi hiotut, uskomattoman hienosti värittyneet pinnat, ihastuttivat ja ihmetyttivät. Kuinka betoni voikaan olla vivahteikasta, jäkäläisen värikylläistä hänen vanhemmissa töissään ja kirkkaana hohkaavaa uusissa. Lienee pursotinkin ollut käytössä pinnan luomiseen. Vaikka työt ovat raskasta betonia, tuntuma on kuitenkin kevyt.
Minna Sjöholm oli taas napsinut kuvia Helsingistä mm. ratikan ikkunoiden läpi ja maalannut niitä. Siltä maalaukset näyttivätkin. Hämärän kaupungin kuvia hyvin runsain harmaasävyin. Epätarkkuudessaan tarkkaan ja hitaasti tehdyn oloisia. Melkein voisi nähdä valokuviksi. Jotenkin viehättäviä kuitenkin.
Hienostunutta grafiikkaa oli esillä Elina Luukasen näyttelyssä. Töölöläistä kaupunkimiljöötä, portaikkoja, ikkunoita, saleja .... Rauhallisia, ruskean ja sinisen sävyin tehtyjä. Ehkä kahden laatan väritekniikalla. Sattumoisin sain juuri hänen äitinsä, Lea Ignantiuksen, grafiikkaa esittelevän kirjan selailtavaksi. LI:n värigrafiikalla tummin sävyin vedostetut luontokuvat huokuvat syvää hiljaisuutta. Hän käytti myös hyvin poikkeusellisesti yhdenlaatan väritekniikkaa. Samalle laatalle levitettään useampia värejä eri syövytystasoille käyttäen hyväksi eri värien viskositeettia, öljypitoisuutta. Värejä päällekkäin telattaessa eri viskositeetin omaavat värit hylkivät toisiaan. Öljypitoisemmat värit telataan pintaan ja pehmeällä telalla paksummat värit ohi syvemmille syövytystasoille. Jotenkin näin. Mielenkiintoinen ja haastavakin tekniikka.
Niin ja Juhani Harrin töitä on taas esillä Emmassa. Sinne.
Hitaan, rauhallisen tekemisen ilmiasu rauhoitti mieltä. Yhden, jo hieman aiemmnin nähdyn, näyttelyn nimikin oli Slow. Useamman kokeneen tekijän yhteisnäyttely, josta palautui mieleen Harri-Kauhanen-Kujasalo & kumppanit -porukan vakaa ja vahva teoksin esiintyminen vuosien takaa. Nyt samassa tilassa Pertti Kukkosen kupari- ja väribetoniveistosten sileäksi hiotut, uskomattoman hienosti värittyneet pinnat, ihastuttivat ja ihmetyttivät. Kuinka betoni voikaan olla vivahteikasta, jäkäläisen värikylläistä hänen vanhemmissa töissään ja kirkkaana hohkaavaa uusissa. Lienee pursotinkin ollut käytössä pinnan luomiseen. Vaikka työt ovat raskasta betonia, tuntuma on kuitenkin kevyt.
Minna Sjöholm oli taas napsinut kuvia Helsingistä mm. ratikan ikkunoiden läpi ja maalannut niitä. Siltä maalaukset näyttivätkin. Hämärän kaupungin kuvia hyvin runsain harmaasävyin. Epätarkkuudessaan tarkkaan ja hitaasti tehdyn oloisia. Melkein voisi nähdä valokuviksi. Jotenkin viehättäviä kuitenkin.
Hienostunutta grafiikkaa oli esillä Elina Luukasen näyttelyssä. Töölöläistä kaupunkimiljöötä, portaikkoja, ikkunoita, saleja .... Rauhallisia, ruskean ja sinisen sävyin tehtyjä. Ehkä kahden laatan väritekniikalla. Sattumoisin sain juuri hänen äitinsä, Lea Ignantiuksen, grafiikkaa esittelevän kirjan selailtavaksi. LI:n värigrafiikalla tummin sävyin vedostetut luontokuvat huokuvat syvää hiljaisuutta. Hän käytti myös hyvin poikkeusellisesti yhdenlaatan väritekniikkaa. Samalle laatalle levitettään useampia värejä eri syövytystasoille käyttäen hyväksi eri värien viskositeettia, öljypitoisuutta. Värejä päällekkäin telattaessa eri viskositeetin omaavat värit hylkivät toisiaan. Öljypitoisemmat värit telataan pintaan ja pehmeällä telalla paksummat värit ohi syvemmille syövytystasoille. Jotenkin näin. Mielenkiintoinen ja haastavakin tekniikka.
Niin ja Juhani Harrin töitä on taas esillä Emmassa. Sinne.
lauantai 5. marraskuuta 2011
WeeGeessä ja muualla
Ohi kulkiessa astuin sisään valokuvanäyttelyyn Punavuoressa. Kannatti. Aistikkaita henkilöpotretteja kehitysvammaisten parissa tehdystä valokuvaprojektista. Vaikuttavia henkilötutkielmia heistä. Hyvässä valokuvassa on voimaa.
Espoon WeeGeessä piti myös pyörähtää. Sari Palosaaren installaatio Colonnade haastaa, käsitteellisellä tasolla. Pelkistettyjä pyöreitä teräslevypilareita, suurten ikkunoiden takaa niihin valoisana aikana heijastuva luonto. Täydentäjänä peräseinällä videoteos. Mitenkähän tila koetaan? Itse koin vuoropuheluna - kovan, teknologian tuottaman kliinisen ympäristön läsnäolo lähellä sitä toista - ei standardia, pehmeyttä, luontoa. Ja ihan totta, videota aikani seurattuani tuli tunnelmapalautuma Jacques Tatiin, tosin minulla nousevaa futurismia humoristisesti kommentoivaan elokuvaan Enoni on toista maata 50-luvulta. Äskettäin kun taas näytettiin tv:ssä. Hämmästys oli suuri, kun kuulin taiteilijalta itseltään hänen taivuttaneen ja niitanneen teräslevyistä ne huoneenkorkuiset pilarit! Melkoiset vehkeet on täytynyt olla, itsekehittellyt kuulemma.
Yläkerran Anitra Lucanderin teokset avasivat toisenlaisen maailman. Tasapainoisesti värikylläisiä töitä. Monet liikkuivat abstraktin ja esittävän välimaastossa. Maisema, kylä, kaupunki - usein viitteellisesti näkyvänä. Näyttely toi esiin taitelijan historialliset tyylilliset kerrostumat.
Hienoja näyttelyjä, kertakaikkiaan!
Espoon WeeGeessä piti myös pyörähtää. Sari Palosaaren installaatio Colonnade haastaa, käsitteellisellä tasolla. Pelkistettyjä pyöreitä teräslevypilareita, suurten ikkunoiden takaa niihin valoisana aikana heijastuva luonto. Täydentäjänä peräseinällä videoteos. Mitenkähän tila koetaan? Itse koin vuoropuheluna - kovan, teknologian tuottaman kliinisen ympäristön läsnäolo lähellä sitä toista - ei standardia, pehmeyttä, luontoa. Ja ihan totta, videota aikani seurattuani tuli tunnelmapalautuma Jacques Tatiin, tosin minulla nousevaa futurismia humoristisesti kommentoivaan elokuvaan Enoni on toista maata 50-luvulta. Äskettäin kun taas näytettiin tv:ssä. Hämmästys oli suuri, kun kuulin taiteilijalta itseltään hänen taivuttaneen ja niitanneen teräslevyistä ne huoneenkorkuiset pilarit! Melkoiset vehkeet on täytynyt olla, itsekehittellyt kuulemma.
Yläkerran Anitra Lucanderin teokset avasivat toisenlaisen maailman. Tasapainoisesti värikylläisiä töitä. Monet liikkuivat abstraktin ja esittävän välimaastossa. Maisema, kylä, kaupunki - usein viitteellisesti näkyvänä. Näyttely toi esiin taitelijan historialliset tyylilliset kerrostumat.
Hienoja näyttelyjä, kertakaikkiaan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)