Ohi kulkiessa astuin sisään valokuvanäyttelyyn Punavuoressa. Kannatti. Aistikkaita henkilöpotretteja kehitysvammaisten parissa tehdystä valokuvaprojektista. Vaikuttavia henkilötutkielmia heistä. Hyvässä valokuvassa on voimaa.
Espoon WeeGeessä piti myös pyörähtää. Sari Palosaaren installaatio Colonnade haastaa, käsitteellisellä tasolla. Pelkistettyjä pyöreitä teräslevypilareita, suurten ikkunoiden takaa niihin valoisana aikana heijastuva luonto. Täydentäjänä peräseinällä videoteos. Mitenkähän tila koetaan? Itse koin vuoropuheluna - kovan, teknologian tuottaman kliinisen ympäristön läsnäolo lähellä sitä toista - ei standardia, pehmeyttä, luontoa. Ja ihan totta, videota aikani seurattuani tuli tunnelmapalautuma Jacques Tatiin, tosin minulla nousevaa futurismia humoristisesti kommentoivaan elokuvaan Enoni on toista maata 50-luvulta. Äskettäin kun taas näytettiin tv:ssä. Hämmästys oli suuri, kun kuulin taiteilijalta itseltään hänen taivuttaneen ja niitanneen teräslevyistä ne huoneenkorkuiset pilarit! Melkoiset vehkeet on täytynyt olla, itsekehittellyt kuulemma.
Yläkerran Anitra Lucanderin teokset avasivat toisenlaisen maailman. Tasapainoisesti värikylläisiä töitä. Monet liikkuivat abstraktin ja esittävän välimaastossa. Maisema, kylä, kaupunki - usein viitteellisesti näkyvänä. Näyttely toi esiin taitelijan historialliset tyylilliset kerrostumat.
Hienoja näyttelyjä, kertakaikkiaan!
lauantai 5. marraskuuta 2011
sunnuntai 9. lokakuuta 2011
Kauniin syyspäivän näyttelysatoa
Lipposet jalkaan ja menoksi. Olihan lauantaina hieno syyspäivä - ainakin myöhäiseen iltapäivään saakka.
Arjen estetiikkaa edustivat Arto Korhosen isot akvarellit. Pääosassa nyt kauluspaidat - tuttu näky monen miehen vaatekaapista. Niin näissä, kuin aikaisemmin esillä olleissa takapihoissa, kukin iso teos (esimerkiksi 140x200 cm) koostuu useista paperiarkeista. Teoksen voi maalata näin pienemmissä palasissa ja tilan tarve ei ole niin suuri. Haasteena lienee värimaailman säilyttäminen siirryttäessä rinnakkaiselle arkille ylös, alas tai sivulle. Hienosti joka tapauksessa tekniikka toimii.
Nuoret kuvataiteilijat todella ilahduttavat. Saana Inarin ja Emma Rönholmin veistoksista ja videoista koostetussa installaatiossa kaupungin pienet eläimet kohtaavat ihmisen rakentaman infran. Vähän on paljon, tässäkin todistetaan. Ja se sanomalehdin ilmaistu tuulessa lekutteleva "lokkiparvi" veti koko ajan lapsia sisään, ja heidän tuomanaan vanhempia. Loisto juttu! Toivottavasti nenänjäljet ulkoikkunassa edelleen lisääntyvät.
Punavuoren brunssipaikat olivat tietenkin täynnä, lauantai-iltapäivää kun mentiin. Mutta perinteikäs klassikkoravintola tarjosi tilaa nautiskella klassikkomuikuista perunamuusin ja voisulan kera. Voiko parempaa enää toivoa!
Parin gallerian kautta sitten kotisuuntaan. Veikko Hirvimäen puiset sudet ja hirvet ovat kuin sarjakuvista tai unesta. Tulevat ja menevät jostakin, jonnekin - vaikka seinän läpi.
Ilahduttaa nähdä runsaasti veistoksia. Parin päivän päästä sitten Sari Palosaaren installaatiota tutkimaan. Pasi Karjulan puiset Pahat taikinat näkyvät myös olevan esillä. Sinnekin pitäisi ehtiä.
Niin lipposet - tai patiinit - ihan miten vaan. Mustat ja nauhattomat. Ei ne nyt oikein syksyisen kävelyretken tyyliin sovi. Mutta kun ovat niin mukavat! Paljon ovat maailmaa vuosien saatossa nähneet, sivut pikkuvarpaiden kohdalta ovat lähes puhki. Mutta niin mukavat .. Mustaa kenkkälankkia ja reipas kiillottava hinkkaus ennen reissua. Jospa häikäsy peittäis ne rispaantuneet kohdat. Saas nähdä milloin häpeä ylittää mukavuuden. Uudet samanlaiset kotimaiset ovat jo onneksi sisäänajossa!
Arjen estetiikkaa edustivat Arto Korhosen isot akvarellit. Pääosassa nyt kauluspaidat - tuttu näky monen miehen vaatekaapista. Niin näissä, kuin aikaisemmin esillä olleissa takapihoissa, kukin iso teos (esimerkiksi 140x200 cm) koostuu useista paperiarkeista. Teoksen voi maalata näin pienemmissä palasissa ja tilan tarve ei ole niin suuri. Haasteena lienee värimaailman säilyttäminen siirryttäessä rinnakkaiselle arkille ylös, alas tai sivulle. Hienosti joka tapauksessa tekniikka toimii.
Nuoret kuvataiteilijat todella ilahduttavat. Saana Inarin ja Emma Rönholmin veistoksista ja videoista koostetussa installaatiossa kaupungin pienet eläimet kohtaavat ihmisen rakentaman infran. Vähän on paljon, tässäkin todistetaan. Ja se sanomalehdin ilmaistu tuulessa lekutteleva "lokkiparvi" veti koko ajan lapsia sisään, ja heidän tuomanaan vanhempia. Loisto juttu! Toivottavasti nenänjäljet ulkoikkunassa edelleen lisääntyvät.
Punavuoren brunssipaikat olivat tietenkin täynnä, lauantai-iltapäivää kun mentiin. Mutta perinteikäs klassikkoravintola tarjosi tilaa nautiskella klassikkomuikuista perunamuusin ja voisulan kera. Voiko parempaa enää toivoa!
Parin gallerian kautta sitten kotisuuntaan. Veikko Hirvimäen puiset sudet ja hirvet ovat kuin sarjakuvista tai unesta. Tulevat ja menevät jostakin, jonnekin - vaikka seinän läpi.
Ilahduttaa nähdä runsaasti veistoksia. Parin päivän päästä sitten Sari Palosaaren installaatiota tutkimaan. Pasi Karjulan puiset Pahat taikinat näkyvät myös olevan esillä. Sinnekin pitäisi ehtiä.
Niin lipposet - tai patiinit - ihan miten vaan. Mustat ja nauhattomat. Ei ne nyt oikein syksyisen kävelyretken tyyliin sovi. Mutta kun ovat niin mukavat! Paljon ovat maailmaa vuosien saatossa nähneet, sivut pikkuvarpaiden kohdalta ovat lähes puhki. Mutta niin mukavat .. Mustaa kenkkälankkia ja reipas kiillottava hinkkaus ennen reissua. Jospa häikäsy peittäis ne rispaantuneet kohdat. Saas nähdä milloin häpeä ylittää mukavuuden. Uudet samanlaiset kotimaiset ovat jo onneksi sisäänajossa!
torstai 22. syyskuuta 2011
Näyttely Kaapelitehtaan Puristamossa 21.9.-2.10.2011
Haagan taideseuran näyttelyn avajaisia vietettiin äskettäin Kaapelitehtaalla Helsingissä. Ohessa muutama kuva. Kuvissa omia veistoksia kaksi. Isohko, vajaan metrin korkuinen, läpivärjätystä kipsistä tehty Jostain ajatuksen tuolta puolen sekä noin 30 cm korkuinen pronssinen Kuun kuiskaus.
Tervetuloa käymään! Osoite Kaapelitehdas, Puristamo. Tallberginkatu 1 C, 00180 Helsinki
torstai 15. syyskuuta 2011
Mielenkiintoista taidetta esillä Helsingissä
Taidenäyttelyt tarjoavat taas syksyn tullen nähtävää. Viime viikonvaihteessa tein pienen kierroksen. Veistoksiakin oli esillä.
Kuvanveistäjä Tommi Toijan jo tutut muukalaiset, Paksupäät, katselevat, ovat, tekevät. Niissä on jotain samaa outoutta kuin Kim Simonssonin vitivalkoisissa posliiniveistoksissa, pikkutytöissä, vinttikioirissa. Toijan pikkuihmiset ovat ehkä hellyttävämpiä, Simonssonin veistoksissa katse luo kavahduttavaakin outoutta. Toijalla oli myös esillä pari karheaa, värikästä, valtavan kokoista puureliefiä. Kuin tunnemyrskyjä.
Klassista veistoperinnettä muotokuvin ja ihmishahmoin edusti reitillä Esa Riippa. Materiaalina kipsi, puu ja pronssi, taisi olla savea myös. Hieman yllättävältäkin tuntui nähdä nykytaiteen ajassa perinteistä muotokieltä.
Jukka Mäkelän kerroksisissa, valoisissa maalauksissa akryylimaali on saanut osin päälleen kohtansa etäännyttävää läpikuultavaa paperia. Näin syntyy kolmiuloitteista kerroksellisuutta. Yksi samaan teemaan liittyvä maalaus näkyy olevan HS Kuukausiliitteen huutokaupassa. Toisenlaista värimaailmaa ja teoskokoa tarjosi Nanna Susi. Hänen maalauksissaan jalometallivärit, hopea ja kulta, hohtivat muutoin maltillisin värein maalatuissa isokokoisissa tauluissa. Samasta teemasta saattoi olla useita töitä.
Viikolla sitten piti pyörähtää taideseurasta tutun Liisa Kuusiston ja hänen yhden opettajansa pietarilaisen Konstantin Sterkhovin akvarellinäyttelyn avajaisissa. Näyttelyssä avautuu hyvin vesivärien käytön suuret mahdollisuudet. Väkeä oli pienessä galleriassa tilaan nähden paljon, joten uusi käynti vähän rauhallisempaan aikaan on tarpeen.
Kuvanveistäjä Tommi Toijan jo tutut muukalaiset, Paksupäät, katselevat, ovat, tekevät. Niissä on jotain samaa outoutta kuin Kim Simonssonin vitivalkoisissa posliiniveistoksissa, pikkutytöissä, vinttikioirissa. Toijan pikkuihmiset ovat ehkä hellyttävämpiä, Simonssonin veistoksissa katse luo kavahduttavaakin outoutta. Toijalla oli myös esillä pari karheaa, värikästä, valtavan kokoista puureliefiä. Kuin tunnemyrskyjä.
Klassista veistoperinnettä muotokuvin ja ihmishahmoin edusti reitillä Esa Riippa. Materiaalina kipsi, puu ja pronssi, taisi olla savea myös. Hieman yllättävältäkin tuntui nähdä nykytaiteen ajassa perinteistä muotokieltä.
Jukka Mäkelän kerroksisissa, valoisissa maalauksissa akryylimaali on saanut osin päälleen kohtansa etäännyttävää läpikuultavaa paperia. Näin syntyy kolmiuloitteista kerroksellisuutta. Yksi samaan teemaan liittyvä maalaus näkyy olevan HS Kuukausiliitteen huutokaupassa. Toisenlaista värimaailmaa ja teoskokoa tarjosi Nanna Susi. Hänen maalauksissaan jalometallivärit, hopea ja kulta, hohtivat muutoin maltillisin värein maalatuissa isokokoisissa tauluissa. Samasta teemasta saattoi olla useita töitä.
Viikolla sitten piti pyörähtää taideseurasta tutun Liisa Kuusiston ja hänen yhden opettajansa pietarilaisen Konstantin Sterkhovin akvarellinäyttelyn avajaisissa. Näyttelyssä avautuu hyvin vesivärien käytön suuret mahdollisuudet. Väkeä oli pienessä galleriassa tilaan nähden paljon, joten uusi käynti vähän rauhallisempaan aikaan on tarpeen.
sunnuntai 11. syyskuuta 2011
Yhteisnäyttelyt - kova haaste ripustajille ja katsojille!
Tänään pyörähdin taiteen myyntinäyttelyssä, taidemessuilla. Iso halli, parikin, oli täynnä. Seinät ja sermit, niissä teoksia rinnakkain ja päällekkäin monessa kerroksessa. Oma kokemukseni oli aika kaaottinen. Runsaus näkymässä tekee, ettei oikein huomaa yksittäisiä töitä, keskittyminen herpaantuu. Teokset syövät toinen toisensa. Aika pikaisesti tuli halu siirtyä kahville. Niin oli tullut muillakin. Paikan kahvila oli täynnä. Ohitin sen.
Ryhmänäyttelytilan rakenne ja ripustus ovat kyllä suuri haaste näyttelyn rakentajille. Tilan rakenne määrittää paljon myös ripustuksen mahdollisuudet. Parhaiten omien havaintojeni mukaan on onnistuttu, kun isoonkin tilaan on luotu ripustussermein pienempiä ja näin intiimimpiä "huoneita". Kolme - joskus kaksikin seinää riittää. Näin helpottuu ripustuksen suunnittelijoiden työ luoda tasapainoisempia kokonaisuuksia jopa eri taiteilijoiden töistä. Ja katsoja voi paneutua näkymiin ja tunnelmiin siirtymällä huoneesta toiseen ja sulkeutua tutkiskelemaan kussakin huoneessa olevia teoksia muun ympäristön häiritsemättä. Joskus näkee näissäkin harkitsemattomalta tuntuvaa asettelua. Yksi jollakin tapaa voimakas teos tuntuu hävittävän ne muut. Todennäköisesti ripustuksen suunnitelijalla on ollut tähän jokin kauaskantoinen idea. Niin ripustajia kuin katsojiakin - meitä on moneksi.
Messuvierailun jälkeen tein galleriakierroksen. Kyllä on valtava ero kokemuksessa! Tämä ei tietenkään poista ryhmänäyttelyjen tarvetta.
Niin - ja yksi teos messuilla tällä kertaa pysäytti. Taisi olla jokin nykytaiteelle ominainen tekniikka - valokuvasta muokattu printtaus, valkoisessa kehyksessä lasin alla. Palasin sen ääreen parikin kertaa. Nyt huomaan, että se oli sijoitettu yksin rauhalliselle paikalle runsaan puolen metrin levyisen ripustussermin päätyyn. Nyt mietin, olisinko huomannut sen muiden valokuvien keskellä ko. sermin pitkällä sivuseinällä? Vetoava kuva, taisin tulla sen äärelle myös rauhoittumaan.
Poistuessani kävelyreitille osui erityinen kahvipaikka. Liikenneympyrän keskiössä pieni pyöreä kahvikioski ja siellä keltainen keinutuolipenkki. Sinne siis. Autot pyörivät ympärillä, Hietalahden torilla näytti olevan melkoinen kuhina. Ja toisella puolella perinteikkään "taiteilijaravintolan" ulkoterassi oli tupaten täynnä. Aurinkoinen syyspäivä oli parhaimmillaan!
Ryhmänäyttelytilan rakenne ja ripustus ovat kyllä suuri haaste näyttelyn rakentajille. Tilan rakenne määrittää paljon myös ripustuksen mahdollisuudet. Parhaiten omien havaintojeni mukaan on onnistuttu, kun isoonkin tilaan on luotu ripustussermein pienempiä ja näin intiimimpiä "huoneita". Kolme - joskus kaksikin seinää riittää. Näin helpottuu ripustuksen suunnittelijoiden työ luoda tasapainoisempia kokonaisuuksia jopa eri taiteilijoiden töistä. Ja katsoja voi paneutua näkymiin ja tunnelmiin siirtymällä huoneesta toiseen ja sulkeutua tutkiskelemaan kussakin huoneessa olevia teoksia muun ympäristön häiritsemättä. Joskus näkee näissäkin harkitsemattomalta tuntuvaa asettelua. Yksi jollakin tapaa voimakas teos tuntuu hävittävän ne muut. Todennäköisesti ripustuksen suunnitelijalla on ollut tähän jokin kauaskantoinen idea. Niin ripustajia kuin katsojiakin - meitä on moneksi.
Messuvierailun jälkeen tein galleriakierroksen. Kyllä on valtava ero kokemuksessa! Tämä ei tietenkään poista ryhmänäyttelyjen tarvetta.
Niin - ja yksi teos messuilla tällä kertaa pysäytti. Taisi olla jokin nykytaiteelle ominainen tekniikka - valokuvasta muokattu printtaus, valkoisessa kehyksessä lasin alla. Palasin sen ääreen parikin kertaa. Nyt huomaan, että se oli sijoitettu yksin rauhalliselle paikalle runsaan puolen metrin levyisen ripustussermin päätyyn. Nyt mietin, olisinko huomannut sen muiden valokuvien keskellä ko. sermin pitkällä sivuseinällä? Vetoava kuva, taisin tulla sen äärelle myös rauhoittumaan.
Poistuessani kävelyreitille osui erityinen kahvipaikka. Liikenneympyrän keskiössä pieni pyöreä kahvikioski ja siellä keltainen keinutuolipenkki. Sinne siis. Autot pyörivät ympärillä, Hietalahden torilla näytti olevan melkoinen kuhina. Ja toisella puolella perinteikkään "taiteilijaravintolan" ulkoterassi oli tupaten täynnä. Aurinkoinen syyspäivä oli parhaimmillaan!
lauantai 3. syyskuuta 2011
Haagan taideseuran näyttely Kaaplitehtaalla
Haapoja peltosaarekkeessa, Sinikka Lintukankare, äljy 1990
Kuva Reijo Piispanen
Haagan taideseuran
NeljäVitonen
Juhlanäyttely 21.9.-2.10.2011 Kaapelitehtaalla Helsingissä
Avajaiset ti 20.9. lo 17-19
Tervetuloa!
Osoite:
Kaapelitehdas, Puristamo
Tallberginkatu 1 C, 1. krs, 00180 Helsinki
Kts. http://www.haagantaideseura.com/
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)